Kaunotar ja Kulkuri kotikatsomo

Disneyn käynnistämä suoratoistopalvelu Disney+ on nopeasti saavuttanut merkittävän jalansijan kansainvälisillä suoratoistomarkkinoilla. Disneyn omistamien tuotenimikkeiden lisäksi yhtiö on alkanut satsaamaan alustalla levitettävään alkuperäistuotantoon. Elokuvien puolelta yksi ensimmäisiä sisäänheittotuotteita oli Disneyn uusversioiden nykylinjaa jatkava Kaunotar ja Kulkuri.

Suoratoistoensi-iltansa kotimaassaan jo viime vuoden marraskuussa saanut elokuva on viimein päätynyt katsottavaksi myös Suomessa. Kyseessä on näytelmäelokuvallinen versiointi samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Tarinan keskiössä on pehmeissä kotioloissa kasvanut cockerspanieli Kaunotar, joka tutustuu sekarotuiseen kulkukoiraan Kulkuriin. Ward Greenen lehtitekstiin löyhästi pohjautuva alkuperäisteos on yksi viehättävämpiä tapauksia Disneyn 1950-luvun kaanonissa. Upeasti animoitu ja rauhallisesti kerrottu eläinsatu on sekä nautittava pienmusikaali että myös hurmaava oodi koirien jalolle luonteelle.

Nykyisen sukupolven keskuudessa elokuva kuitenkin muistetaan lähinnä sen muutamista ikonisista kohtauksista ja musiikkikappaleista. Tältä osin uuden version tuominen suoratoistopalveluun on ymmärrettävää, varsinkin kun Disneyn vanhempien animaatioklassikoiden uusversioinnit ovat olleet menestykseltään hyvin ailahtelevia. Kaunottaren ja Kulkurinkaan kohdalla pelkkä muistikuva koirista spagettilautasen äärellä ei riitä takaamaan Aladdinin (2019) tai Leijonakuninkaan (2019) kaltaista kassamenestystä.

Tästä huolimatta kokonaisuus ei ole aivan yhtä sietämätön kuin useimmat Disneyn megabudjetin henkiinherätysprojektit. Fotorealismin tylsään kaapuun kiedottu elokuva jää ulkoisesti yhdentekeväksi, mutta onnistuu kuitenkin ajoittain tavoittamaan alkuperäisen teoksen ansiot sisällön saralla sekä silottelemaan sen ongelmallisemmat aspektit, kuten räikeät etniset stereotypiat ja jäykät sukupuoliroolit.

Ydinkysymyksenä on koirien ja ihmisten välinen vankkumaton side. Koiran uskollinen kiintymys omistajaansa täydentyy luottamuksesta siihen, että hän saa osakseen samanlaista vastarakkautta. Tämän siteen rikkoutumista ja uudelleen rakentumista heijastellaan elokuvan keskushenkilöiden kautta. Sisällön sanoma hehkuu ajoittain kauniina ja jopa aidon koskettavankin. Harmi kuitenkin, että sen sielukkuus haalistuu ulkoisten puitteiden varjossa.

Fotorealistinen ulkoasu on jälleen kerran kuin naamiaispuku, joka puetaan elokuvan päälle ilman, että sen reunaehtoja täysin ymmärretään. Aidonnäköiset – ja tällä kertaa myös välillä ihan oikeasti aidot – eläinhahmot eivät istu näpsäkkään sanailuun tai musikaalinumeroihin samalla tavalla kuin animoidut virkaveljensä. Vuoden takainen Leijonakuningas teki tämän kiusallisen selväksi ja Kaunotar ja Kulkuri tuntuu nyt vain toistavan samat virheet.

Piirrosanimaatioiden koreutta on turha edes odottaa, mutta Kaunottaren ja Kulkurin kohdalla alkuperäisen elokuvan persoonallisuutta ei ole edes yritetty tavoittaa. 1950-luvun animaatioversio kertoi tarinaansa kuvien tasolla oivaltavasti keskittyen tarkasti juuri koiran perspektiiviin. Uusversio on puolestaan kuvakerronnaltaan tuttu ja tuhnuinen pakettiratkaisu. Kokoperheen tusinatuote, jollaisia Disney+ tarjonnassa kyllä riittää runsain mitoin.

Sinänsä harmiton keskinkertaisuus ei ole uusversiointien pahinta päätä. Pienet hetket kannattelevat pahimman harmaamassan keskellä, mikä on toki saavutus sinänsä. Silti kovin kertovaa on, että viimeisten tulokkaiden valossa rima Disneyn näytelmäelokuvien kohdalla ei tunnu juurikaan tätä korkeammaksi nousevan.