Maamies, muista, miss’ onnesi on

Suomalaista mielenmaisemaa ei ole koskaan aiemmin eikä jälkeenpäin kuvattu yhtä raa'an rehellisesti kuin Mikko Niskasen alun perin televisiolle ohjaamassa neliosaisessa suurelokuvassa Kahdeksan surmanluotia (1972). Pihtiputaalla 1969 tapahtuneeseen surmatyöhön pohjaavassa elokuvassa Niskanen avasi tuntemansa naapuripitäjän yhteisön elämää: ”Tämä on se totuus, jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja sitä elämää eläneenä ja näitä asioita tutkineena.”

Kahdeksan surmanluotiaLaukauksista ja poliisien hautajaisista käynnistyvä kehätarina kasvaa kertomukseksi sekä yhteiskunnallisista että henkilökohtaisista syistä, jotka tähän veritekoon ajoivat. Rakennemuutoksen kourissa kuolontoreissaan olevasta maaseutuelämästä, alkoholismista ja ylisukupolvisesta miehisen väkivallan kierteestä, joita pyritään esittelemään ja ymmärtämään. Kirkon tavoin elokuva ei ole tuomioistuin vaan lopullinen tulkinta jätetään katsojalle.

Ystävykset Pasi (Mikko Niskanen) ja Reiska (Paavo Pentikäinen) päättävät keittää salassa pontikkaa, suomalaisen elokuvan kantava aihe jo sen synnystä lähtien, jonka myynnistä saatava tuotto tulee tarpeeseen heikosti elättävän maatalouden rinnalle. Nimismies ja poliisit perässään Pasi ajautuu yhä syvemmälle velkakierteeseen, pulloon sekä väkivaltaiseen käytökseen vaimoaan (Tarja-Tuulikki Tarsala) ja lapsiaan kohtaan.

Kahdeksan surmanluotiaKeski-Suomen metsät, järvet ja pellot piirtyvät kauniina mustavalkokuvauksessa, joka lainaa Cinéma vérité -dokumentaarisesta ilmaisusta sekä amatöörinäyttelijöiden käytöstä. Näennäisen maalaisidyllin keskellä pienestä sosiaalisesta yhteisöstä luodaan tarkkasilmäisesti kuvaa kaavoihinsa kangistuneena ja toisiaan kyttäävinä. Maaseudun arjessa selviäminen on henkisesti hyvin kaukana sitä ymmärtämättömästä kaupungin byrokraattisesta elämästä. Vastaaviin teemoihin tarttui pari vuotta myöhemmin Risto Jarva elokuvallaan Yhden miehen sota (1974).

Aseen symboliikkaa käytetään miehisyyden merkkinä, jota myös Pasin vanhin poika tavoittelee, sekä sen dekonstruointiin. Ristiriitaisena hahmona rakastavana perheenisänä ja kotiväkivaltaan taipuvaisena Pasin tuhoaa perheensä elämän laiminlyönneillä ja jättämisellä, kun hän ei ongelmiltaan näe omaa onneaan. Alkoholismin sairauden kuvauksena elokuva on aivan omassa luokassaan. Henkilökohtaisten päätösten lisäksi rikosta tarkastellaan yhteiskunnallisista lähtökohdista käsin.

Kahdeksan surmanluotiaSyyllisyytensä painolastin ja perheensä kaltoinkohtelun alla murtunut mies on kuin nyrkkiään pidätyssellin seinään lyövä Jake LaMotta. Martin Scorsese varmasti näki yhtymäkohtia oman ja Niskasen elokuvan kanssa, joka Peter von Baghin pitkäaikaisen työn tuloksena valikoitui osaksi amerikkalaisen The Film Foundationin -säätiön projektia maailmanelokuvan suojelemiseksi.

Ylen Televisioteatterin tuotantona ja 16 mm filmille kuvattuna Kahdeksan surmanluotia oli pitkään hyvin huonossa kunnossa ja siitä esitettiin elokuvateattereita varten lyhennettyä Jörn Donnerin leikkaamaa versiota. Sodankylän elokuvajuhlilla 2022 uusinta ensi-iltansa saaneen täyspitkän elokuvan digitaalisesti restauroitu versio ja uusi 35 mm:n filmikopio ovat teknisesti ylivertaisia eivätkä koskaan näyttäneet paremmilta.

Kahdeksan surmanluotiaNiskasen uran huipentuma ja suomalaisen yhteiskunnallisen elokuvan merkkiteos esitetään filmiltä vielä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin toimesta. Se löytyy pysyvästi myös Yle Areenan suoratoistopalvelusta, jossa sen soisi löytävän tulevien sukupolvien katsojat. Nälkämaan laulun elokuvaan johdattavin sanoin: ”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa”.

* * * * *
Arvostelukäytännöt