Journey to Italy kotikatsomo

Roberto Rossellini on ollut yksi keskeisistä elokuvahistorian kaanonien eurooppalaisista tekijänimistä vuosikymmenestä toiseen, vaikka hänen maineensa perustuukin muutamaan heti toisen maailmansodan jälkeen tehtyyn neorealistisen tyylisuunnan merkkiteokseen. Ruotsalaissyntyinen Ingrid Bergman puolestaan oli äänielokuvan kulta-ajan tunnetuimpia näyttelijänimiä ja työskenteli pääasiassa Hollywoodissa. Vuonna 1949 Bergman ja Rossellini aloittivat suhteen, joka tuotti runsaasti kohua ja viisi yhteistä näytelmäelokuvaa. Nämä elokuvat eivät aikanaan olleet kovinkaan arvostettuja tai menestyksekkäitä, mutta myöhemmin niitä on uudelleenarvioitu jopa arvoon arvaamattomaan.

Bergmanin ja Rossellinin yhteisistä elokuvista keskimmäinen, Journey to Italy (1954), alkoi tuotannollisesti huonoissa merkeissä. Rossellinin tarkoituksena oli nousta uudelleen suosioon ja filmata ranskalaisen Coletten romaani Duo, jonka elokuvausoikeuksia hän ei kuitenkaan saanut. Niinpä hän kirjoitti löyhästi kirjan teemaan pohjautuvaa käsikirjoitusta kuvausten aikana. Miespääosaan kiinnitetty tunnettu pietarilaissyntyinen englantilainen Hollywood-näyttelijä George Sanders oli tottunut tiukkoihin aikatauluihin eikä sopeutunut Rossellinin spontaaniin työskentelytyyliin. Sanders soitteli hermot riekaleina Italiasta Hollywoodiin terapeutilleen, kun taas Rossellini harppuunoineen oli aina valmis keskeyttämään kuvaukset sopivan kalaparven lähestyessä kuvauspaikkoja Caprilla.

Pian Rossellini lähettikin Sandersin seuraamaan lähistöllä käynnissä olevia John Hustonin Afrikan aarre -elokuvan kuvauksia ja keskittyi aluksi Bergmaniin. Muistelmissaan Ingrid Bergman kertoo omien epäilyksiensä heränneen parin kuvausviikon jälkeen, koska tuolloin kuvatussa materiaalissa ”hän ei tehnyt muuta kuin katseli vanhoja veistoksia Napolin museoissa höpsähtäneen vartijan pulistessa vieressä koko ajan Kreikan ja Rooman loiston päivistä”. Elokuva kuitenkin valmistui, vaikka sen levitys takkuilikin: englanninkielisestä elokuvasta julkaistiin aluksi vain erityisen kaameana pidetty italian kielellä jälkiäänitetty versio. ”Kriitikot, kuten tavallista, vihasivat elokuvaa”, muistaa Bergman.

Elokuvassa englantilainen lapseton pariskunta lähtee Napolin liepeille katsomaan epämääräiseltä sedältä perittyä huvilaa ja valmistelemaan sen myymistä. Tarinassakaan mies ei viihdy Italiassa, ainakaan Napolissa. Hän on paljon poissa asioita järjestelemässä ja vetäytyy lopulta Caprille kuin keisari Tiberius konsanaan. Suuri osa kohtauksista keskittyy Bergmanin esittämän Katherinen vierailuihin Napolin seudun nähtävyyksissä aina siinä määrin, että koko elokuva alkaa äkkiseltään vaikuttamaan jonkinlaiselta matkailumainokselta.

Tarinaa keskeisempää on pysähtynyt tunnelma, joka ilmentää parisuhteen ja ennen kaikkea Katherinen syvenevää eksistentiaalista kriisiä, jossa hänen näkemänsä muinaisen maailman usein irvokkaina näyttäytyvät jäänteet tuntuvat kantavan hänelle henkilökohtaisia merkityksiä. Miehen palatessa mantereelle parisuhdekriisi saa vallan. Keskeinen on kohtaus, jossa pariskunta tutustuu Pompeijin raunioilta esiin kaivettuun, laavan sisään jähmettyneeseen antiikin pariskuntaan.

Journey to Italy oli aikanaan merkittävä vaikutteiden antaja – samaan tapaan kuin vaikkapa Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät (1957) – sille ranskalaisten elokuvaintellektuellien joukolle, joka muutama vuotta myöhemmin loi uudeksi aalloksi kutsutun elokuvatyylin. Kovin tunnettua tämä vaikutus ei ennen tätä vuosituhatta ole ollut, sillä esimerkiksi Filmihullu-lehden vuonna 1988 julkaisema Rossellini-erikoisnumero ei elokuvaan kiinnitä juurikaan huomiota, vaikka sen 1950- ja 1960-lukujen vaihteen modernismin ennakoinnin toteaakin.

Rossellinin elokuvalle merkittävää tässä suhteessa on sen tapa yhdistää perinteistä studiotyyliä tähtinäyttelijöineen ja vapaammin virtaavaa paikan päällä kuvaamista. Näin syntyi elokuva, joka edustaa hyvin eurooppalaisen elokuvan siirtymää neorealismista tyyliin, joka 1950-luvun lopulta näyttäytyi modernina. Vaikka Journey to Italy ei itsessään, nykysilminkään katsottuna, ole varsinainen mestariteos, sitä voi hyvin pitää omanlaisenaan merkkipaaluna matkalla 1960-luvun eurooppalaisiin taide-elokuviin. Teoksen tätä asemaa siivittävät ohjaajan tekijämaine ja pitkälti ilmeisesti tuotanto-olosuhteista johtuva huojahteleva elokuvakerronta.