Isältä pojalle kotikatsomo

Visa Koiso-Kanttilan (s.1970) ristiriitaisia tunteita herättävä dokumenttielokuva Isältä pojalle on kertomus neljästä sukupolvesta isiä ja poikia. Isänsä ja isoisänsä lisäksi Koiso-Kanttila kääntää kameran myös itseensä, kahden pienen pojan epätäydelliseen kasvattajaan. Kaitafilmein ja arkistomateriaalein maustettu elokuva paljastaa taakkoja, joita isät tiedostamattaan siirtävät omille pojilleen.

Elokuvan pääpaino on ohjaajan ja hänen isänsä välisessä suhteessa. Heidän muistonsa elokuvantekijän lapsuudesta ovat hyvin erilaisia. Isä muistelee hyviä hetkiä, juhlapäiviä, lomamatkoja. Hän ajattelee olleensa lämmin ja turvallinen kasvattaja. Poika muistaa isän nolaavat sanat, tukistukset ja retuuttamisen. Hänelle isä on ollut ankara auktoriteetti, jota oli aina toteltava. Isällä on valokuvia ja kaitafilmejä todisteena muistojensa oikeellisuudesta. Pojalla on vain muistonsa ja niiden herättämät tunteet. Kyse ei ole oikeasta tai väärästä, vaan oikeudesta omiin tunteisiin.

Millainen miehen pitää olla? Isoisä ja isä ovat vanhan ajan miehiä, jotka eivät psykologin divaanilla pötköttele. He eivät jää märehtimään menneitä, vaan ottavat, menevät ja tekevät. Visa Koiso-Kanttila puolestaan esittäytyy modernina pehmomiehenä. Hän analysoi omiaan ja toisten tunteita, puhuu niistä ja itkee kun itkettää. Eli usein. Kuten kaikki herkät ja henkevät nykyään, hänkin parantelee lapsuudenaikaisia haavojaan terapeutin sohvalla.

Sukupolvien välisen kuilun lisäksi kyse on myös yksilökohtaisista eroista, niin vastakkaisia ovat isän ja pojan muistot samoista tapahtumista. Alussa ristiriita on kiinnostava ja sen avoin ja julkinen pohtiminen tuntuu uskaliaalta. Mutta loppua kohden elokuva alkaa muistuttaa todellisuustelevisiota ja intiimien asioiden katsominen tirkistelyä. Lopun huudon ja itkun seuraaminen on vaivaannuttavuudessaan jo silkkaa piinaa. Ohjaajan rohkeuden ihailu rapisee. Jäljelle jää vain urheasti kaiken syyttelyn ja katkeruuden kestävä isä, joka sai ainakin tämän katsojan sympatiat puolelleen.

Lisämateriaalina dvd:llä on Iiris Härmän lyhytelokuva Huomisen muistoja (2004). Elokuva tarkastelee ikiaikaisen itkuvirsiperinteen elvyttämistä Suomessa kahden eri-ikäisen naisen kautta. Toinen naisista on Härmä itse. Iiris-rukka veisaa itkien katkeria lapsuudenmuistojaan.

Isältä pojalle ja Huomisen muistoja ovat esimerkkejä suomalaisen dokumenttielokuvan nykyisestä kukoistuksesta. Nuoret taitajat ovat tehneet rohkeat elokuvat, joissa paljastavat itsensä, perheensä ja tunteensa avoimesti. Rohkeus ja avoimuus ovat toisaalta elokuvan ansioita, mutta valitettavasti ne jossain vaiheessa muuttuvat itsesäälissä rypemiseksi. Päällimmäinen tunne elokuvien katsomisen jälkeen on vaivaantuneisuus.