In Bruges kotikatsomo

Miten elää moraalista elämää, etenkin jos tappaa ihmisiä työkseen? Entä mitä tarkoittaa ajatus henkilökohtaisesta helvetistä? Nämä ovat kysymyksiä, jotka löytyvät brittiläis-irlantilaisen Martin McDonaghin ohjaamasta ja käsikirjoittamasta elokuvasta In Bruges / Kukkoilijat.

Irlantilaiset palkkatappajat Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) saapuvat Belgian satumaiseen Bruggeen epäonnistuneen tehtävän jälkeen. Kaupungin on tarkoitus toimia miehille piilopaikkana, jossa he odottavat rikollispomo Harryn (Ralph Fiennes) seuraavia ohjeita. Rayn ja Kenin päivät Bruggessa kuluvat pääosin riitelyn, juomisen sekä nähtävyyksien katselun parissa. Pitkän palkkatappajan uran tehnyt Ken rakastuu kaupunkiin heti, mutta nuori ja kokematon Ray on jopa lapsenomaisen tylsistynyt ja kiukkuinen Bruggessa.

Katolisessa teologiassa kiirastuli puhdistaa ihmisen sielun taivaaseen nousua varten. Historiallinen Brugge on täynnä turisteja matkaoppaineen, mutta kaupunki myös tarjoaa Kenille ja Raylle mahdollisuuden puhdistaa sielunsa menneisyyden synneistä kiirastulen lailla. Ken on pitkän uransa aikana osittain turtunut aiheuttamiensa kuolemien taakkaan, mutta nuorta Rayta piinaa syyllisyys epäonnistuneesta tehtävästä, joka johti viattoman kuolemaan.

Elokuvan alusta löytyvä kohtaus, jossa miehet keskustelevat uskosta ja moraalista tuomiopäivää kuvastavan maalauksen ääressä on loistava johdatus elokuvassa käsiteltäviin teemoihin. Kysymys kuuluukin: pystyykö Brugge puhdistamaan sinne päätyneiden miesten synnit?

Kirjastojen Cineast -suoratoistopalvelusta löytyvä, vuonna 2008 julkaistu elokuva on taidokas rikostrilleri, joka tasapainottelee draaman ja komedian välillä. Heikommassa elokuvassa moinen koituisi nopeasti sen turmioksi, mutta Kukkoilijat on esimerkkiteos siitä, miten lahjakkaissa käsissä genreillä leikittely voi luoda elokuvasta mestariteoksen.

Kukkoilijat olisi helposti voinut olla liukuhihnalla tuotettu action-pläjäys, jonka huumori kierrättää vanhoja ja kuluneita trooppeja. Näin ei kuitenkaan ole. Elokuvan jokainen hetki on ansaittu, pienimmästä vitsistä alkaen. Sen katsominen muistuttaa palapelin tekemistä. Tarina rakentuu pala palalta ja lopulta on helppo ihailla täydellisesti sopivien palojen luomaa kuvaa.

Jo pelkkänä komediana Kukkoilijat toimii loistavasti, sen käsikirjoitus on nokkela ja näyttelijät lahjakkaita. Elokuvan draamapuoli on kuitenkin se, mikä nostaa elokuvan loistavasta mestarilliseksi. Palkkatappajan työ ei ole helppoa, mutta Bruggen rauhallisuus ja kauneus antaa miehille tilaa reflektointiin. Raavaiden miesten haavoittuvaisuus on koskettavaa ja ajatuksia herättävää katsottavaa. Kaunis kuvaus ja läpi elokuvan kulkeva melankolinen tunnelma tekevät siitä lähes unenomaisen. Kukkoilijat onnistuu naurattamaan ja itkettämään, mihin ei moni elokuva pysty.

Nerokkaan, Oscar-ehdokkuuden saaneen käsikirjoituksen herättää eloon elokuvan taidokas näyttelijäkaarti. Colin Farrell ja Brendan Gleeson tekevät loistavat roolisuoritukset hyvin erilaisina miehinä, joiden välille on kuitenkin syntynyt vahva toveruus. Ei olekaan ihme, että McDonagh päätyi vuosia myöhemmin hyödyntämään molempia miehiä The Banshees of Inisherin -elokuvassa. Kiitettävän työn tekee myös Ralph Fiennes, jonka valitettavan harvoin hyödynnetyt taidot komiikan saralla pääsevät kunnolla loistamaan erikoisena, mutta uhkaavana rikollispomona.

Elokuvan maailma ei ole moraaliltaan mustavalkoinen. Ken ja Ray ovat palkkatappajia, mutta katsoja toivoo läpi elokuvan heidän synninpäästöä. Miesten harmaan moraalin vastapainona toimii rikollispomo Harry, jonka omat synnit ovat varmasti painavimmat, mutta joka tästä huolimatta omaa hyvin absoluuttisen moraalikäsityksen.

Kukkoilijat ei ole pelkästään loistava ja salamannopea mustan huumorin elokuva, vaan se tuo esille myös syvällistä pohdintaa moraalista, elämästä ja kuolemasta. Toisille Brugge on taivas, joillekin kiirastuli, osalle helvetti.