Kun järjestelmä unohtaa ihmisen

Veteraaniohjaaja Ken Loachin elokuva I, Daniel Blake (2016) voitti Kultaisen palmun viimevuotisilla Cannesin elokuvajuhlilla. Voitto oli hienoinen yllätys, myös ohjaajalle itselleen, sillä kilpasarja oli sangen korkeatasoinen. Toisaalta Loachin elokuvan palkitseminen ei ollut mikään ihme, kun katsoo ympärillään orastavaa läntisen hyvinvointiyhteiskunnan rappiotilaa. Cannesin juryssa mitä ilmeisimmin oivallettiin Loachin tarkkanäköisen realismin koskettavan tämän hetken kipupisteitä osuvammin kuin monen muun visuaalisesti korkealentoisemman teoksen.

I, Daniel BlakeI, Daniel Blake on elokuva tavallisista ihmisistä, jotka ongelmia kohdatessaan joutuvat kääntymään yhteiskunnan avun puoleen vain huomatakseen, että apua ei olekaan saatavilla, kun sitä aidosti tarvitsisi. Sydänkohtauksen saanut puuseppä katsotaan työkykyiseksi vaikka lääkäri kieltää työn teon. Yksinhuoltajaäidiltä evätään tuki inhimillisestä virheestä aiheutuneen myöhästymisen takia. Säännöillä ja määräyksillä tavalliset ihmiset kyykytetään pahimmillaan kirjaimellisesti hengiltä.

Vaikka Loachin elokuva sijoittuu Britanniaan, järjestelmän perusongelmat ovat hyvin yhteneviä läpi länsimaiden aina Suomea myöten. Todellisuudesta norsunluutorneihin itsensä eristäneet päättäjät ja ylimmät virkamiehet ovat tehokkuusajattelussaan rakentaneet hallinnollisia järjestelmiä, jotka eivät kättele arkielämän realiteettien kanssa. Yhteiskunnan tukijärjestelmien pitäisi olla kansalaisiaan eli ihmisiä varten, mutta tosiasiallisesti järjestelmät on pitkälti rakennettu suojelemaan hallintoa ja virkakoneistoa omilta kansalaisiltaan. Syystä tai toisesta tämän paradoksin selättäminen on nyky-yhteiskunnalle mahdoton tehtävä. Vain taiteella tuntuu olevan halua ja mahdollisuuksia avata umpisolmua.

I, Daniel BlakeLoach katsoo yhdessä luottokäsikirjoittajansa Paul Lavertyn kanssa asiaa viisaasti yksilönäkökulmien kautta paljastaen järjestelmän järjettömyyksiä ilman alleviivaavaa osoittelua. Ydinkysymykseksi muodostuu juuri ihmisen ja tämän tarpeiden unohtaminen. Järjestelmässä yksilö ja ihmisarvo ovat merkityksettömiä, sillä kaikki on lokeroitu ja numeroitu valmiiksi. Inhimillistä muuttujaa ei tunnisteta, ja mikä pahinta: sitä ei edes tunnusteta.

Järjestelmiin on laatijoidensa toimesta sisäänrakennettu oletus, että tukea hakevat ihmiset ovat lähtökohtaisesti laiskoja ja epärehellisiä. Tosiasiallisesti tukijärjestelmien hyväksikäyttäjiä on vain pieni vähemmistö, mutta heidän varjollaan järjestelmät polkevat niitä, jotka apua tarvitsevat. Tavallisen ihmisen moraalinen selkäranka harvemmin taipuu järjestelmän huijaamiseksi, kun useimmat ylittävät ruoka-avun kynnyksenkin vasta pakon edessä, ja silloinkin vain vaivoin.

I, Daniel BlakeKysymys ei ole siitä, etteivätkö elokuvan henkilöiden kaltaiset ihmiset haluaisi tehdä työtä ja rakentaa itselleen elämää. Heille nykyinen yhteiskuntajärjestys ja talousjärjestelmä ei vain liiemmin suo siihen mahdollisuuksia. Päättäjiltä jääkin usein oivaltamatta, että avun sijaan moni toivoisi ensisijaisesti työtä ja sen tuoman toimeentulon tarjoamia mahdollisuuksia itsenäisyyteen ja elämään.

I, Daniel Blake on kriittinen kommentaari ajastamme ja teoksen sisällöllinen painoarvo on sen taiteellisen onnistumisen perusta. Loachin kuvallinen tyyli ja kerronta saattavat vaivattomuudessaan näyttäytyä elokuvallisesti tavanomaisilta, mutta luontevuus, jolla Loach elokuviaan kuljettaa, on hyvin tarkkaan hiotun elokuvailmaisun lopputulos.

I, Daniel BlakeLoachin elokuvissa ei ole juuri turhia kohtauksia, ja I, Daniel Blake on kerronnaltaan erittäin viimeistelty teos, jossa draaman kaarta jännitetään vähitellen tiukemmalle syvän emootion avulla. Hienovarainen, paikoin sysimusta huumori lomittuu osaksi päähenkilöiden arjen traagistakin kuvausta vastustamattomalla otteella, joka kietoo katsojan hiljaiseksi osaksi tarinaa ja sen maailmaa.

I, Daniel Blake ei ole välttämättä se elokuvahistoriaan jäävä merkkiteos, mutta se on liki täydellisellä kerronnallaan hallittu ajankuva, joka pysäyttää aikalaiskatsojansa ja tulevaisuudessa muistuttaa ajasta, jolloin hyvinvointiyhteiskunta unohti tärkeimmän arvonsa, ihmisen. Kuten muutamissa ensi-iltakritiikeissäkin jo todettiin, I, Daniel Blake on elokuva, joka päättäjien tulisi katsoa. Vaikka Kellopeliappelsiinin keinoin pakottamalla, jotta he ymmärtäisivät harjoittamansa päätöksenteon synkät seuraukset arjen todellisuudessa.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,4 / 5 henkilöä



Lue myös