I Am Ali kotikatsomo

Raskaan sarjan kolminkertaisen maailmanmestarin (1964, 1974, 1978) Muhammad Alin elämä on tähän mennessä jo tarkkaan dokumentoitu eikä vähiten hänen itsensä toimesta. Nyrkkeilijän mainio omaelämäkerta Suurin ja kaunein ilmestyi jo 1970-luvulla uran vielä jatkuessa. Se sisälsi muun muuassa mainion kuvauksen Alin ja ex-mestari Joe Frazierin ajomatkasta Amerikan halki jälkimmäisen kolaroidulla dollarihymyllä. Tyylilleen uskollisesti Ali muisti tuolloinkin todeta, ettei Frazieria kukaan tuntenut, mutta hänet kyllä.

Ali-dokumentteja on olemassa jo pilvin pimein, joten miksi vielä yksi lisää? Siksi, että ohjaaja Clare Lewins sai käyttöönsä Alin lapsilleen taltioimat äänipäiväkirjat, jotka valottavat suurnyrkkeilijän perhe-elämää ihan uudella tavalla. Jo tästä syystä dokumentti puolustaa menestyksellä asemaansa muiden joukossa. Samasta syystä I Am Ali (2014) jää kuitenkin useasti aivan puolitiehen.

Koska I Am Ali perustuu suurelta osin Alin lapsilleen äänittämään tarinointiin, dokumentin sävy on tästäkin syystä siloteltu miehen perhe-elämän ja -arvojen korostuessa. Poissa ovat luonnollisesti viittaukset lukuisiin naissuhteisiin, sillä komealla nyrkkeilijällä riitti vientiä avioliittojensa ulkopuolellakin. Fiksuna miehenä Ali tiesi nauhoja tehdessään niitä myöhemmin kuuntelevan muutkin kuin oma jälkikasvu. Niin ikään dokumentti sivuaa vain lyhyesti Alin varsinkin Frazieria kohtaan ottelujen alla käyttämää, suoraan sanottuna rasistista haukuntaa, johon vain viitataan lyhyesti Frazierin pojan Marvisin haastattelun kautta.

I Am Ali, kuten kaikki muutkin kuvaukset, pitävät Muhammad Alin suurimpana urheilusaavutuksena Zairen vuoden 1974 raskaan sarjan MM-ottelua, jossa Ali otti aseistakieltäytymisensä vuoksi menettämänsä tittelin takaisin kovanyrkkiseltä George Foremanilta. Ali otti vastaan hurjia iskusarjoja, kunnes sai 8. erässä köysissä ollessaan oikean koukun perille horjuttaen Foremania. Iskusarja perään ja pelätty hallitseva mestari oli kanveesissa. Suurta nyrkkeilyhistoriaa ilman muuta, muttei kuitenkaan Alin kaikkien aikojen ottelu, joka tapahtui vuotta myöhemmin.

Tuolloin kyseessä oli kolmas kamppailu Alin ja Foremanille vuonna 1973 maailmanmestaruutensa hävinneen Frazierin välillä. Ottelu käytiin Filippiinien tukahduttavan kosteassa kuumuudessa 1.10.1975 ja molemmat olivat 15. erän alkaessa aivan puhki. Frazierin kulma heitti pyyhkeen kehään juuri ennen erän alkua ja Ali säilytti tittelinsä. Hän kuitenkin totesi myöhemmin, että Frazier yksinkertaisesti vain ehti ensin. Tämä on se Alin kaikkien aikojen ottelu ja hänen kulminaatiopisteensä hiljalleen alkavalle uran ehtoopuolelle. I Am Ali ei tätä juuri analysoi.

I Am Ali kärsii myös sekavasta käsikirjoituksesta, jossa näkökulmat ja asiakokonaisuudet vaihtuvat kesken kaiken. Puutteistaan huolimatta I Am Ali on historiallisesti arvokas dokumentti, jossa annetaan tilaa myös Alin hyvin tunteneille vanhoille kilpakumppaneille (Ken Norton, Foreman), hänen lapsilleen sekä henkilökohtaisille ystäville (Kris Kristofferson, Tom Jones, Karl Malone). Heidän muistelunsa yhdistettynä ko. asiasta kertoviin aikalaisvalokuviin on äärimmäisen valaisevaa. Kaikesta näki, että hauskaakin oli. Varsinkin kuuluisa valokuva, jossa Walesin tiikeri Jones on mukamas tyrmännyt Alin keskelle nyrkkeilykehää, on tavattoman lystikäs. Se, kuten I Am Alikin todistaa, että taru on joskus totuutta myyvempää.