Howard the Duck kotikatsomo

Steve Gerberin luoma Howard the Duck näki päivänvalon Marvel-julkaisuissa 1970-luvun alkupuolella. Piirrosjäljeltään Aku Ankkaa muistuttava hahmo oli kuin antiteesi Ankkalinnassa vaikuttavasta sukulaisestaan. Toisin kuin Aku, Howard on röökiä polttava, kyynistä huulta heittävä, alkoholisoitunut ja seksuaalisesti turhautunut antisankari. Siis puhtaasti aikuislukijoille suunnattu hahmo.

Elokuvaversiossa Howard joutuu sattumalta syntyneen portaalin kautta omalta planeetaltaan Maan päälle ja ystävystyy rokkipimu Beverlyn (Lea Thompson) ja nörttitiedemies Phil Blumburttin (Tim Robbins) kanssa. Yrittäessään päästä takaisin planeetalle tiedemiehet avaavat vahingossa portaalin pahuuden voimille, jotka haluavat kylvää tuhoa ympärilleen. Howardille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin pelastaa maapallo ja potkia avaruusolioiden takamusta.

George Lucasin tuottama sarjakuvafilmatisointi ei juuri auttanut teoksen välittämisessä uusien lukijoiden tietoisuuteen. Anarkistisesta ankkapolosta käännettiin tuotekoneiston hampaissa erikoistehosteyleisöä varten sisäsiisti toimintasankari, jonka voi sijoitella keskelle valtavia räjähdyksiä. Lopputulos oli täysi katastrofi. Elokuva floppasi teatterikierroksellaan taloudellisesti, elokuvan nähneet pitivät teosta mauttomana ja alkuperäisen sarjakuvan fanit puolestaan täydellisenä pyhäinhäväistyksenä.

Elokuvaa katsoessaan on helppo ymmärtää aikalaisreaktiot. Howard the Duck (alkuperäiseltä suominimeltään Howard – uuden ajan sankari) on huonoimmillaan aivan tyrmistyttävää katsottavaa. Sarjakuvien kaksimielisyydestä ja ronskin kyynisestä huumorista on kylläkin yritetty siirtää mahdollisimman paljon elokuvaan, mutta satusetämäinen kehys saa ylilyönnit näyttämään lähinnä perverssiltä eikä lainkaan hauskalta. Kerrankin voi vilpittömästi sanoa, ettei edes itse osaa sanoa kenelle elokuva on tarkoitettu.

Katsojan omasta huumorintajusta tietenkin riippuu, kuinka pahan jälkimaun elokuva lopulta jättää suuhun. Leuan tahdittomuudet pudottavat silti lattiaan. Naisen ja ankan välinen seksuaalisviritteinen suhde tai poliisien raiskausta muistuttava ruumiintarkastus saa haluamaan nopeaa suihkureissua.

Howard-filmatisoinnin kulttimainetta olisikin helppo puolustella, jos se olisi vain tahdittoman houreinen tapaus. Harmillisesti elokuva on kuitenkin kiusallisen kömpelö niin kerronnaltaan kuin ohjaukseltaan. Satiiri tökkii kuin istuisi ajokouluoppilaan kyydissä, toiminnasta puuttuu jännite eikä elokuvan ohjannut Willard Huyck suoriudu näyttelijänohjauksestakaan puhtain paperein. Lea Thompson ja Tim Robbins taistelevat läpi elokuvan ankkahahmon vieressä ja muistuttavat ylinäytellessään Lucasin muiden elokuvien ”koomisia” sivuhahmoja. Jar-Jar Binks ja Ewokit, teidät on mainittu.

Tietenkin on ironista, että elokuva, joka yritti tehdä vitsiä ulkopuolisen sopeutumisesta maamme omituisiin käytäntöihin, oli ilmestyessään aivan liian outo pala purtavaksi yleisölle. Vaikka elokuva on varmasti tätä nykyä suositumpi, sitä edelleen juhlitaan pikemminkin sen outouden kuin elokuvallisten meriittien takia. Se kertoo jo aika paljon.

Tosin sekin on kuvaavaa, että elokuvan levittäjätkään eivät ole olleet ihan perillä siitä, mitä elokuvan kanssa olisi pitänyt tehdä. Future Filmin julkaisema master on peräisin saksitusta brittiversiosta, josta omituisinta ja kiusaannuttavinta huumoria on leikattu pois minuutin verran ikärajan laskemiseksi. Mielestäni aivan suotta. Tämänlainen elokuva kun toimii vain sen ällistyttävän sekavuutensa vuoksi.