Hateship Loveship kotikatsomo

Sattumasta ja sitä seuraavista tapahtumista kertovilla elokuvilla on aivan liian usein tapana olla katsojaa manipuloivia. Juonta kannattelevan sattumuksen ympärille on erittäin vaikeaa kirjoittaa syvällisiä henkilöhahmoja tai edes yksittäisiä hienoja kohtauksia, koska elokuvan juonellista kaarta hallitsee vain yksi selkeä painopiste. Kirjailija Alice Munro on yksi harvoista taiteilijoista, jotka tässä onnistuvat, ja hänen novelliinsa perustuva Hateship Loveship välttää kaikki edellä mainitut ongelmat, ja onnistuu myös luomaan upean tunnelmallisen henkilökuvauksen.

Johanna (Kristen Wiig) on ujo taloudenhoitaja, joka saa uuden työtehtävän McCauleyn perheestä. Teini-ikäisen tyttären Sabithan (Hailee Steinfeld) suhde isäänsä Keniin (Guy Pearce) on hauras, joten hän asuu isoisänsä (Nick Nolte) luona. Johannasta tulee heti Sabithan ja tämän kaverin (Sami Gayle) pilkan kohde, ja he väärentävät tälle Kenin kirjoittaman kirjeen, johon hyväuskoinen ja yksinäinen Johanna tarttuu.

Munron tarinoille ominaiseen tapaan tyynen, miellyttävän pinnan alle kätkeytyy paljon synkkyyttä, yksinäisyyttä ja kieroutuneisuutta. Ne eivät kuitenkaan missään vaiheessa räjähdä katsojan silmille, vaan henkilöiden näennäisesti mitäänsanomaton vuoropuhelu on erittäin syvällistä, kun vain osaa nähdä sen lävitse. Se, mitä jätetään sanomatta, on aivan yhtä tärkeää. Hillitty yksinkertaisuus ulottuu myös elokuvan kauniiseen visuaaliseen ulosantiin, eikä se missään vaiheessa sorru vetistelevään melodraamaan.

Yksinkertaisesta ulkoasustaan huolimatta elokuva käsittelee suuria teemoja. Kaikki hahmot etsivät itseään kuka mitenkin, ja tukahduttavat huolensa ja ahdistuksensa niin, ettei se näy ulospäin. Kristen Wiigin loistavasti näyttelemä Johanna vaikuttaa yksinkertaiselta ja suorastaan typerältä, mutta tarinan edetessä hänen hahmonsa saa hitaasti lisää syvyyttä. Tämä on elokuvan suurimpia vahvuuksia, sillä se avaa hahmoja ja heidän taustalta paljastuvia salaisuuksia miltei jännityselokuvamaiseen tapaan, ja täten pitää yllä katsojan mielenkiintoa.

Hahmoihin kiteytyy suuri osa ihmiselämän kirjoa, ja lyhyestä kestostaan huolimatta elokuva ehtii käsitellä yksinäisyyttä, seksuaalisuutta, identiteetin etsimistä ja valheen jättämiä jälkiä. Monen elokuvan rakenne romahtaa tällaiseen raskaiden aiheiden ylivyöryttämiseen, mutta Hateship Loveship päinvastoin hyötyy näiden aiheiden esille tuomisesta, sillä kohdatessaan ja miettiessään näitä ongelmia henkilöt syventyvät eivätkä jää yksiulotteisiksi. Hahmot eivät myöskään ole pelkkiä työkaluja aiheiden käsittelyä varten, vaan monipuolisia ja samastuttavia.

Raskaista aiheistaan huolimatta elokuvan tunnelma on yllättävän kevyt, miltei toiveikas. Olisi helppoa kritisoida elokuvaa siitä, että se esittää sattumat ja niistä seuraavat asiat liian myönteisessä valossa, mutta tämä olisi hölmöä jossittelua. Tarina ei pyri täydelliseen realismiin, vaan pikemminkin runolliseen sellaiseen, joka jättää tilaa myös eräänlaiselle realistiselle unelmoinnille. Naturalistisena elokuvana Hateship Loveship olisi voinut olla liian raskas ja melodramaattisena liian lässyttävä ja epäuskottava. Munron novellitaiteelle uskollisena elokuva on saavuttanut harvinaisen, lähes täydellisen tasapainon tunnelman ja henkilöidensä välillä.

Hateship Loveship ei ole elämää suurempi elokuva, mutta elämästä se onnistuu kertomaan paremmin kuin moni muu suurellisempi lajitoverinsa. Se on ajattelemaan herättävä, mutta pohjimmiltaan lempeä kertomus siitä, kuinka kohtaamiaan vaikeuksia voi siivota pois tieltään hetkellisesti – siivoaminen onkin läsnä elokuvassa sekä konkreettisessa että abstraktissa muodossaan.