Hannie Caulder kotikatsomo

Hiljattain kuollut tähtinäyttelijätär Raquel Welch (1940–2023) ehti uransa aikana näytellä laaja-alaisesti. Vaikka Welchin uran alkuvaiheissa huomio keskittyi usein hänen kauniiseen ulkonäköönsä, oli Welch monesti elokuvien kantava voima. Brittiläisessä westernissä Hannie Caulder (1971) Welch oli aikakaudelle ja ylipäätään lajityypille harvinaisesti lännenelokuvan selkeässä pääroolissa.

1970-luvun alkupuoli oli lännenelokuville murrosaikaa. 1960-luvulla tehdyt spagettiwesternit olivat muuttaneet pysyvästi lännenkuvien ennen niin selkeästi raamitettua ja kerronnallisesti varsin mustavalkoista maailmaa. Äkisti westernien hahmot, jopa niin sanotut sankarit, saattoivat olla ahneita, itsekkäitä ja moraalisesti häilyviä tappajia.

Kaikki eivät pysyneet kyydissä mukana, mutta ohjaaja Burt Kennedy pysyi. Lähes 30 vuoden ohjaajauran tehnyt Kennedy keskittyi lähes yksinomaan westerneihin. Hannie Caulderissa Kennedy on päivittänyt aiempaa tyyliään ja koko teos on saanut vahvasti inspiraatiota italowesterneistä sekä Ennio Morriconen sävellystyylistä. Yksityiskohdat on huomioitu tarkasti. Welchin esittämä Hannie jopa siirtää ponchonsa sivuun samalla tavoin kuin Clint Eastwood Sergio Leonen dollaritrilogiassa.

Kennedyn työ on selkeä siirtymä vanhan koulukunnan westerneistä modernimpaan western-tulkintaan. Hannie Caulder on puolestaan inspiroinut uuden polven tekijöitä. Muun muassa Quentin Tarantino on pitänyt Hannie Caulderia yhtenä inspiraationlähteistään hänen tähän asti parhaalle ohjaustyölle, kaksiosaiselle Kill Billille (2003–2004). Tarantinoa on oletettavasti vetänyt puoleensa Hannie Caulderin pääteema eli naisen kokema epäinhimillinen kärsimys sekä sen jälkeinen kostoretki, jossa Hannieta opastaa kylmäverinen palkkionmetsästäjä Price (Robert Culp).

Elokuvan alkukohtaus ja Hannien motiivi kostolle edustaa rape and revenge -genreä, jota tyypillisimmin esiintyy kauhuelokuvissa ja trillereissä, mutta myös muissa genre-elokuvissa. Samana vuonna julkaistu Sam Peckinpahin Olkikoirat edustaa osaltaan samaa lajityyppiä. Lajityyppi oli erityisen vahvoilla 1970-luvulla ja meni yhä äärimmäisemmäksi vuosikymmenen lopulla.

Siinä missä Meir Zarchin ohjaama Naisen päivä eli I Spit on Your Grave (1978) sisälsi kymmeniä minuutteja äärimmilleen pitkitettyä ja sadistista seksuaalista väkivaltaa, on Hannie Caulderin vastaava kohtaus napakan lyhyt ja viitteellisempi. Siitä huolimatta se on aikakautensa valtavirtawesterneille epätyypillisen painajaismainen ja piinaava. Väkivaltaisen Clemensin veljeskolmikon sänkiset, saastaiset, virnuilevat olemukset toistuvat uudestaan Hannien infernaalisissa unikuvissa, korostaen pysyvää traumaa, joka on kostomotivaation lähde ja oikeutus.

Espanjan Almeriassa kuvattu teos malttaa keskittyä tarinan pohjustamiseen huolella, jolloin loppukliimaksi on sitäkin intensiivisempi. Dialogia elokuvassa on vähän. Ensisijaisesti kuvakulmat, laajakuvat ja musiikin pauhu kuljettavat tarinaa ohjaaja Kennedyn kokeneissa käsissä. Vähät sanat ovat kuitenkin painokkaita varsinkin Pricen ja Hannien välisessä ambivalentissa suhteessa, jota Culp ja Welch tulkitsevat pitkälti kehokielellä.

Laadukas ja kerronnallisesti monitahoinen teos sisältää vielä yhden pikantin yllätyksen. Yli 70 vuoden mittaisella urallaan Sir Christopher Lee (1922–2015) näytteli yli kahdessa sadassa elokuvassa, joista yksi ainoa oli lännenelokuva eli Hannie Caulder. Mestarillista, zen-henkistä aseseppää esittävä Lee takoo Hannielle aseen prosessissa, joka tuo mieleen pikemminkin samuraielokuvat kuin westernin.