Pyhä toiminta

Mel Gibsonin Hacksaw Ridge oli viime vuoden harvoja kohuleffoja ja ihan hyvästä syystä. Capramaisissa kuvissa ja tunnelmissa alkava elokuva kun virittää melkoisen miinan päästyään Okinawan saarelle, jonka taistelutantereella helvetinhornaiset ja visvaiset näkymät heittävät tyystin toiseen todellisuuteen.

Hacksaw RidgeItse en kuitenkaan valkokankaalta Hacksaw Ridgen nähtyäni jaksanut innostua saatikaan heittää kärrynpyörää ja kuperkeikkaa. Pidin elokuvaa hyvänä mutta hieman tylsänä eikä verisen eritteinen taistelukuvastokaan oikein säväyttänyt, ja edelleenkin olen sitä mieltä, että graafisen rujouden ruuvia olisi pitänyt vetää vieläkin kireämmälle. Onhan näitä nähty. En ymmärrä alkuunkaan, miten Hacksaw Ridgen taistelukuvausta on ylistetty ennen näkemättömäksi tai jopa ainutlaatuiseksi...

Samoin muutamissa taistelujen ulkopuolisissa avainkohtauksissa fiilis on lattea, kun olisin toivonut selkärankaan kovin kourin tarttuvaa väkevyyttä. Aidosti kovien sotaelokuvien kaanonissa nämä ovat jo nähtyjä ja koettuja. Ohjaajana Gibson ankkuroituu kerronnallisesti ja visuaalisesti Eastwoodin kanssa jonnekin samaan lokeroon, jos ilmaus sallitaan, mutta Clint osaa ne jutut paremmin. Tämä ei ole moite, näin vaan on.

Hacksaw RidgeSen sijaan Mel-setä osaa olla parhaimmillaan pirunmoinen, ja juuri siinä hän alkaa olla ainoa laatuaan. Mel on kyöni, ovela ja viekas paskiainen, joka narutti minua formaatilla, sillä nyt vasta kotioloissa Hacksaw Ridgen nähtyäni valkokangasta reippaasti pienemmissä puitteissa, jolloin huomiokyky helpommin siirtyy ulkokohtaisuudesta kuvia syvempiin tarkoituksiin, jykevämmin tarinaan, teemoihin ja merkityksiin, tajusin mistä on kyse. Elokuva ei olekaan kerronnallinen ansa, vaan temaattinen.

Kymmenen vuoden ja yksityiselämän sekoilun jälkeen Gibson käyttää häneen liitettyä uskonnollisuutta hienosti hyväkseen vedättämällä esiin pintatason analyysejä, jotka ovat yhtä kiinnostavia kuin peräruiske. Hacksaw Ridge ei ole elokuva esimerkiksi sen päähenkilön uskosta, uskonnosta, vakaumuksesta tai periaatteista, sodanvastaisuudesta, väkivallasta tai väkivallattomuudesta tai muusta sen sellaisesta, vaan kyse on siitä, että mikä on oikeasti ja aidosti pyhää. Siis todellisuudessa tässä elämässä.

Hacksaw RidgeJa tuo pyhyys on oikeassa toiminnassa. Vain ja ainoastaan oikeassa toiminnassa. Tällä aidolla pyhyydellä ei ole mitään tekemistä uskonnollisten, poliittisten tai yhteiskunnallisten arvojen kanssa. Gibson menee syvälle inhimillisen totuuden raadollisuuteen, jonka sipulia hän on kuorinut aiemmissa ohjauksissaan.

Desmond Doss ei ollut mikään varsin välkky vaan päältäpäin perustomppeli hihhulitaustalla. Hänessä vain sattui asumaan pyhä toiminta, joka puhkesi aktiiviseksi hetkinä, jolloin suurin osa ihmisistä yleensä lamaantuu tai taantuu. Se, että hän oli adventisti, on vain otollinen savuverho Mel-sedälle aluksi sumuttaa katsojan silmiä. Sama vaikka olisi uskonut Mikki Hiireen. Dossia ei aja pelastustyöhönsä jauhelihamyllymäisellä kielekkeellä hänen uskonsa, vaan yksinkertaisesti se, että hän ei vaan voinut jättää loukkaantuneita oman onnensa nojaan. Jos hän olisi kääntänyt heille selkänsä, usko ei olisi häntä kalvanut vaan omatunto. Ja siitä oikeassa, pyhässä toiminnassa on kyse.

Hacksaw RidgeTällaiseen kaikesta riisuttuun totuustulemaan populaarielokuvassa enää hyvin harvoin törmää. Olen aina kokenut Gibsonin ohjaukset lohduttaviksi huolimatta niiden väkivaltaisuudesta tai juuri siksi. Viekkaita selkäsaunoja kaikki tyynni ja Hacksaw Ridge on sellainen aivan erityisesti, koska se heittää hämääviä verhoja eteen toinen toisensa perään, kunnes lopulta verhot pois viskottuna tuijotamme puhdasta totuutta ihmisyyden yhdestä jaloimmista ominaisuuksista. Kiitokset vaan Mel-sedälle, että moisen tajuaminen vaati minulta kaksi katsomiskertaa.

Näin hienosti en ole tullut elokuvassa vedätetyksi aikoihin, mutta minä, joka olin sokea, nyt näen.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 6 henkilöä



Lue myös