Gold kotikatsomo

Australiasta ilmaantuu aika ajoin kiinnostavia elokuvia, joissa on astetta enemmän särmää kuin amerikkalaisissa vastaavissa. Varsinkin pienimmän mantereen kuivaa ja karua miljöötä on hyödynnetty taitavasti aina Mad Maxeista (1979) Priscilla – aavikon kuningattareen (1994).

Näyttelijänä paremmin tunnetun Anthony Hayesin kirjoittama, ohjaama sekä näyttelemä Gold lepää lähes yksinomaan karun aavikkomaiseman varassa. Mad Maxin tapaan ollaan jossain lähitulevaisuudessa, yhteiskuntajärjestys on järkkynyt ja anarkia kolkuttelee ovella. Ihmiset kulkevat omia polkujaan ja selviytyvät parhaaksi katsomallaan tavalla.

Yksinäinen mies (Zac Efron) päätyy syrjäiseen kyläpahaseen ja etsii sieltä itselleen kuskin (Anthony Hayes), joka ajaisi hänet määränpäähänsä. Vähäpuheiset miekkoset lähtevät ajomatkalle paahtavaan kuumuuteen halki aavikon, kunnes yhdellä pysähdyksellä hoksaavat hiekan seasta valtaisan kultalohkareen. Efronin esittämä mies jää vahtimaan löytöä Hayesin kuskin lähtiessä hakemaan kaivinkonetta kultamöhkäleen irrottamiseksi.

Tässä kohtaa ollaan tarinan puolivälissä ja asetelma on lupaava. Ahneiden selviytyminen postapokalyptisessa maisemassa pitää sisällään kaikki tarvittavat pelimerkit ihmisyyttä läpiluotaavalle madonluvulle. Valitettavasti ainoa mitä elokuvan jälkipuoliskolla luodataan läpi ovat Efronin paahtuvat kasvot.

Käsikirjoituksessa on idea, mutta lopputuloksesta saa vaikutelman, että Hayes ei ole tiennyt, mitä ideallaan tekisi. Idullaan olleet teemat eivät kehity Efronin hahmon haahuillessa ja kärvistellessä aavikon armottomissa oloissa. Selviytymiskamppaillussa on visuaaliset hetkensä mutta tarinallisesti sekä kerronnallisesti elokuva polkee paikoillaan koko jälkimmäisen puoliskonsa.

On kyse sitten armottomasta selviytymiskamppailusta tai postapokalyptisesta toiminnasta, päähahmolta vaaditaan karismaa, jotta päällisin puolin yksinkertaisessa roolihahmossa on tarvittavaa syvyyttä kiinnostavan henkilökuvan syntymiselle. Efronissa ei ole nuoren Mel Gibsonin karmismaa puhumattakaan Robert Redfordista, joka kannatteli vakuuttavasti liki dialogittoman selviytymiskampailun All Is Lost (2013).

Tämän tyyppisissä elokuvissa hahmot jätetään tietoisesti vaille tarkempaa taustoittamista, sillä hahmot ovat tarinan työkaluja. Siksi näyttelijältä vaaditaankin paljon, jotta hän saa luotua pelkälle kuorelle myös sisimmän ja tarinan, johon katsojana voi uskoa ja samaistua.

Goldissa Efron on tekemättömän paikan edessä. Hän ei saa puhallettua hahmoonsa mitään sellaista, joka loisi uskottavuutta saati samaistuttavuutta. Käsikirjoittaja-ohjaaja Hayes sen sijaan kykenee kokeneena näyttelijänä tuomaan omaan hahmoonsa tarvittavaa moniulotteisuutta. Se on kuitenkin laiha lohtu, kun hänen hahmonsa on puolet elokuvasta poissa kuvista.

Ahneuden kaltainen ihmisyyden Akilleen kantapää yhdistettynä äärirajoilla piinaamiseen omaa ripauksen raamatullisuutta, mutta se ei visuaalisesti näyttävässä ylöspanossakaan yksin riitä. Tarvitaan sisältöä ja sanottavaa, mikä Goldissa katoaa aavikon tuuliin sillä hetkellä, kun miekkoset äkkäävät kulta-aarteensa.