Ghostbusters kotikatsomo

Ghostbusters on yksi vuoden 2016 järkyttävimmistä pettymyksistä. Kun elokuva viime kesänä ennen teatterikierrostaan joutui nettitrollien hampaisiin, puolustin sitä Episodi-lehden verkkosivuilla. Näyttelijäkaarti oli mainio ja Paul Feig on ohjannut aiemmin hyviä komedioita. Mikä voisi mennä vikaan?

Jo elokuvan visuaalisesta tyylistä on nähtävissä, että tekijät ovat pyrkineet eroon alkuperäisten 1980-luvun elokuvien kuivasta tiedehuumorista ja realistisesti kuvatusta maailmasta, ja heittäytyneet täysillä estetiikkaan, joka muistuttaa enemmän piirrossarjoista. Kaikki on värikästä ja kuvauspaikat näyttävät lavasteilta, joilta niiden ei pitäisi näyttää. Liian uudelta ja käyttämättömältä.

Kate McKinnonin ja Chris Hemsworthin hahmot ovat käytännössä piirroshahmoja jostain lauantai-aamun animaatiosarjasta, mutta oikeilla näyttelijöillä kuvatussa elokuvassa kaikki tuntuu aivan liian keinotekoiselta. Visuaalisesti elokuva tuo mieleen Sonyn kesän 2016 toisen räpellyksen Pixelsin.

Elokuva seuraa jossain määrin alkuperäisen Ghostbustersin juonta, mutta vääntää tiettyjä yksityiskohtia, jotta tuloksena olisi muodikas reboot eikä tympeä remake. Huomattavin näistä on varmaankin se, että tällä kertaa kaupungin pormestari (Andy Garcia) ei kaipaa todisteita haamujengin autenttisuudesta. Pahiksesta on tehty kellarissa asuva vastenmielinen nörtti, joka syyttää koko maailmaa omista ongelmistaan – tämä on muuten yksi elokuvan nokkelista oivalluksista, koska se toimii myös kommentaarina GB-fanikunnan elokuvalle ennalta antamaa tuomitsevaa vastaanottoa kohtaan.

Parasta elokuvassa on Leslie Jones, jonka hahmolla on jonkinlaista persoonallisuutta. McKinnonin hahmo on pelkästään outo, mutta hetkittäin hauska ja myös yllättäen ainoa hahmo, joka on jotain sukua aiempien elokuvien tiedejargonia suoltaville haamutorjujille. Kristen Wiigilla on yksi hauska kohtaus ja hänen hahmonsa kasvu menneisyyttään häpeävästä tieteilijästä täysveriseksi haamujengiläiseksi on tehty jotenkuten hyvin, mutta valitettavasti Melissa McCarthylle ei anneta tarinassa paljoakaan persoonallisuutta, mikä riisuu loppupuolen uhrauksen kaikista tarvittavista panoksista. Hemsworthin hahmo on rasittava.

Tehdään vielä kerran selväksi, ettei tämä ole näyttelijöiden vika. Epäonnistuminen on täysin Feigin ja elokuvan tuottaneen Sonyn aiheuttamaa. Pienimuotoisista komedioista satojen miljoonien kesäleffan puikkoihin hypännyt Feig on täysin väärä ohjaajavalinta tällaiselle elokuvalle. Hänen luottamuksensa improvisaatioon tuntuu johtavan vain todella venytettyihin ja tympeisiin dialogipätkiin, joissa useampi vitsi kiertää maalin kuin osuu siihen.

Tämä elokuva ei ole muuta kuin kyyninen yritys rahastaa olemassa olevalla brändillä. Naishahmot olivat rohkea valinta, mutta koko projektin epäonnistuminen johtuu surkeasta toteutuksesta.