Game Over kotikatsomo

Ohjaaja Pekka Lehto on tarjonnut suomalaisille katsojille näkemyksiään aiemmin muun muassa sellaisissa elokuvissa kuin Tango Kabaree (2001) ja The Real McCoy (1999). Tällä kertaa hän on päättänyt valita aiheekseen nuoriso- ja rikoselokuvasta ammentavan hybridin, joka käsittelee aikuistumisen kynnyksellä olevia poikia juppien ja pikkurikollisten maailmassa hieman samaan tapaan kuin samana vuonna valmistunut Paha maa (2005) Jasper Pääkkösen esittämän hahmon kautta.

Elokuvan Game Over juoni on varsin yksinkertainen. Kimi (Reino Nordin) on juuri täysikäisyyden saavuttanut rikkaan perheen ainoa lapsi, joka on koonnut ympärilleen alamaisten verkoston itseään hieman nuoremmista pojista, Hoopeesta (Julius Lavonen), Valtterista (Jarkko Niemi) ja Rikusta (Juuso Pekkinen). Kimin yllyttämänä he päättävät ryöstää Kimin kanssa bisnestä tekevän, taloussotkuissa painivan Pertti Ilolan (Tapio Liinoja). Kuten draaman kaareen kuuluu, kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja tuloksena on kaksi ruumista.

Elokuvan keskipisteenä on Kimi, jonka henkilöön koko tarina nojaa. Kun Kimin isä (Mikko Hänninen) on banaaleja itämaisia viisauksia toistava ja ennen kaikkea rikkauksia tavoitteleva liikemies, ja vaikka Kimi itse esittää kapinoivansa auktoriteettihahmoa vastaan, niin todellisuudessa hän vain siirtää samat latteudet ja saman auktoriteetin eteenpäin omiin palvelijoihinsa. Todellisuudessa hän on perheen lellikki, joka pyrkii alistamaan kaikki ympärillään olevat ihmiset oman vaikutusvaltansa piiriin. Pinnallisuudessa poika on samaa luokkaa kuin käyttämänsä itämaisen filosofian aforismit, mutta toisaalta samaa voi sanoa elokuvan muistakin hahmoista.

Game Overissa perinteinen poliisisarjojen kerronta sekoittuu enemmän tai vähemmän onnistuneisiin taiteellisiin ratkaisuihin, kuten vauhdikkaisiin leikkauksiin ja rinnakkaiskuviin. Elokuva tavoittelee autenttisuutta, jonka eräs ilmenemismuoto on nykyelokuvalle melko muodikas realistisuuteen pyrkivä väkivalta. Mutta toisaalta Kimi ja muut pojat tuntuvat kuitenkin kaukaisilta kuin Marsin asukkaat, mikä murentaa asetelman uskottavuutta ja se on varsin erikoista, kun tarinalla on todellisuuteen perustuvat juuret. Päälle liimatut seksikohtauksetkaan eivät auta kokonaisuutta. Elokuvaa ei voi kuitenkaan sanoa väkivaltaiseksi seksihurjasteluksi, sillä se on yritys kuvata erään rikoksen syntyä alusta loppuun hieman Mikko Niskasen minisarjan Kahdeksan surmanluotia (1972) hengessä. Tavoitteissaan se jää kuitenkin valitettavan kauaksi viimeksi mainitusta.

Käsikirjoitusta on ollut tekemässä ohjaaja Pekka Lehdon lisäksi muun muassa kirjailijana ja pappina tunnettu Jaakko Heinimäki sekä englantilaissyntyinen William Aldridge, jonka töihin ovat aiemmin kuuluneet esimerkiksi Pelikaanimies (2004) ja pohjoismais-neuvostoliittolaista tuotantoa oleva Mio, poikani Mio (1987). Apu ei ole ollut kuitenkaan riittävää – tai sitten Lehto on onnistunut sekoittamaan rakennuspalikat kuvauksen ja jälkituotannon aikana niin totaalisesti, että tulos on jäänyt raakilemaisen kyhäelmän tasolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että elokuvasta puuttuu sen tarvitsema suoraviivaisuus sekä henkilöiden riittävä pohjustus.

Elokuvaohjaaja Sidney Lumet on sanonut, että elokuva on kokonaisuus, jossa jokaisella osa-alueella on oma tärkeä tehtävänsä. Jos niistä jokin, esimerkiksi käsikirjoitus tai leikkaus, epäonnistuu, elokuvan tehosta häviää heti 50 prosenttia. Tämä on nimenomaan Game Overin perimmäinen ongelma. Siinä on paikoitellen ajatuksen tynkää, hyvällä maulla toteutettua kuvausta ja musiikinkäyttöä. Mutta koska niin käsikirjoituksessa ja ohjauksessa kuin myös useissa muissa osa-alueissa on jatkuvia puutteita, elokuva ei onnistu missään vaiheessa tarjoamaan katsojalle mitään muuta kuin jälleen yhden murheellisten laulujen maan murheellisen tarinan lisää.