Keskiössä kuolema
Game of Thrones on tympeimmillään kuin Quentin Tarantinon elokuvat laiskimmillaan. Kuunnellaan mukamas näppärää pärinää ilman varsinaista sisältöä ja toisinaan joku ”yllättäen” kuolee. Tässä suhteessa sarja on nimetty poikkeuksellisen osuvasti: kyse on pelistä, jossa aina välillä joku hyppää nuolen eteen tai raahataan mestauslavalle. Pääpalkintona on valtaa symbolisoiva, takamuksen koville paneva istumapaikka.
Taajaan väitetään, että vähänkin eeppisempi ja pidempi kirja olisi syytä vääntää televisiosarjan eikä elokuvan muottiin. Välillä ehkä näinkin, mutta terävästi rytmitetyn ensimmäisen tuotantokautensa jälkeen tämä sarja on joko kuvainnollisesti tai kirjaimellisesti vaeltanut eteenpäin paitsi hitaalla niin myös tympeän ennalta arvattavalla tahdilla. Tuotantokausien pituus olisi pitänyt vähintäänkin puolittaa.
Pahimpana esimerkkinä junnaavuudesta ovat ties minne käppäilevät ryhmät, joiden matkantekoa on pahimmillaan seurattu kahden tuotantokauden ajan. Ymmärrän, että etäisyydet ovat pitkiä. Mutta sitä en kitisemättä siedä, että tien päällä on niin kovin latteaa. Jossain vaiheessa tepastelua tien sivuun kaatuvat niin päämäärätietoisuus kuin kiinnostukseni. Erityisesti nuorta polvea hyppyytetään suolta käpymetsään ja takaisin.
Neljännen tuotantokauden – tai toisen ja kolmannen – ongelma ei suinkaan ole tähtihetkien määrä. Niitä on riittävästi, joskin usein ne haisevat kierrätyshengessä kompostilta. Siitä huolimatta erityisesti viimeisissä jaksoissa on sekä brutaaleja että palkitsevia välähdyksiä. Game of Thrones irvaillee sadistisesti jokaiselle, joka kuvittelee oikeudenmukaisuuden ja kauniiden ajatusten voittavan.
Game of Thrones on kieltämättä tv-priimaa niin teknisesti kuin näyttelijätyöltään. Kuvakerronnaltaan se luottaa tasaiseen tavanomaisuuteen keskittyen pikemminkin esittelemään puitteitaan kuin hengittämään kuvien kautta. Kamppailu nokitteluoikeuksista käydään sanan säilällä, ei kuvakulmilla. Vaikka efektit ovatkin välillä halvan oloisia, eikä budjetti aina sopeudu massataisteluihin, on lopputulos pätevä, joskaan ei mieleenpainuva.
Välikysymys: kuinka moni muistaa sarjasta muuta kuin ne kuolemat, jotka täyttivät sosiaalisen median? En minä ainakaan. Juonirakentelu on neljännellä kaudella tähän asti laiskinta, sillä esimerkiksi orjia aavikkokansoilta vapauttava Daenerys on äärimmäisen lupaavan alun jälkeen pyörittänyt samaa juonimantraa nyt noin kolmenkymmenen jakson verran. Toivon hänen pian katoavan pariksi jaksoksi kuvioista. Se kun tarkoittaisi lohikäärmearmeijan ”yllättävää” ilmestymistä Lancesterien takapihalle.
Se, että huomio kiinnittyy niin voimakkaasti kausien yksitoikkoiseen rakenteeseen, on ensisijaisesti oire ja seuraus. Ongelman ydin on syvemmällä, ja se on yleisen draaman tason heikkous. Tai pikemminkin jännityksen puute. Ehkä tekijät luottavat siihen, että katsojana järsin kynsiäni, koska milloin tahansa voi tapahtua jotain vavisuttavaa. En järsi, eikä tapahdu. Sen sijaan täytejaksojen dialogi tyytyy lähinnä murehtimaan tulevaa ilmaa. Hahmon- ja juonenkehitys on vähissä.
Henkilögalleria kärsii niin kuolemista kuin uusien kasvojen mitäänsanomattomuudesta. Niin hurmaavaa kuin pitkään taistelukentillä viihtyneiden vallanhimoajien kallojen murskaaminen onkin, on se myös pitkän päälle ongelma, jonka vaikutukset ovat tässä vaiheessa sarjaa kivuliaasti esillä: mukana on aika vähän pelureita, joiden kohtalosta välittäisi.
Kaikki tämä on ihan ok, jos Game of Thronesia suostuu katsomaan rehellisenä saippuaoopperana, jonka rakenne, käänteet ja tunnelmointi eivät juuri poikkea taistelukohtauksia lukuun ottamatta Salatuista elämistä. Paljaita rintoja ja verta vain on roiskittu ruudulle sen verran, että kuka tahansa ronskin viihdyttävän fantasian ystävä voi kertoa katsovansa vakavaa analyysia vaativaa laatusarjaa.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 3 henkilöä
Seuraava:
Fortitude: The Complete First Season
Sarjan tapahtumapaikasta huokuva hyinen viima kangisti sarjan loppumetreillä.
Edellinen: Christine
Tiivistunnelmainen, klassinen kauhutrilleri demonisesta autosta.