Frankie & Alice kotikatsomo

Sairauksien kuvaaminen elokuvissa on vaikeaa, varsinkin psyykkisten sellaisten. Mielensä heikkoudesta kärsivään henkilöön on vaikeampi samastua kuin fyysisten oireiden kourissa kärvistelevään. Frankie & Alice tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman vähän tunnettuun psyykkiseen sairauteen, joka poikkeuksellisesti näkyy myös ulospäin. Elokuvan pyrkimyksestä dramatisoida ja tarinallistaa Frankien elämäntarina seuraa kuitenkin sotkuinen kokonaisuus, jonka rytmitys on yhtä sekavaa ja töksähtelevää kuin Frankien persoonanvaihdokset.

Frankie (Halle Berry) elättää itsensä striptease-tanssijana Los Angelesissa, mutta joutuu jättämään työnsä lyötyään asiakasta ja hortoiltuaan keskellä katua täysin tietoisuutensa menettäneenä. Psykiatri Oswald (Stellan Skarsgård) kiinnostuu Frankien tapauksesta. Hänelle selviää, että Frankie kärsii dissosiatiivisesta persoonallisuushäiriöstä, jossa traumatisoitunut mieli on kehittänyt sivupersoonia.

Elokuva on kuvattu perinteisen jännitysnäytelmän tyyliin, jossa katsojalle annetaan puoliksi avattu kookospähkinä purtavaksi ja hetken päästä sitä ratkaisemaan heitetään pökkelö salapoliisi. Mutta koska elokuvassa ei ole hienoja juonenkäänteitä tai suurempia yllätyksiä, tällaisella juonenkuljetuksella ei ole arvoa katsojan kannalta. Katsoja osaa kyllä päätellä, minkä kaltaisesta sairaudesta Frankie kärsii, ja tuntuukin kuin käsikirjoittajat (joita on ollut peräti kuusi!) aliarvioisivat katsojien loogista päättelykykyä.

Elokuva tuhlaa aikaa selittelyyn ja kun jotain oikeasti mielenkiintoista tapahtuu, se ohitetaan surutta. Ensimmäinen puolisko on aivan liian hitaasti etenevä ja Halle Berryn ylilyöty roolisuoritus latistaa mielenkiintoisetkin kohtaukset. Halpoja tehokeinoja vyöryy sarjatulituksella siihen asti, kunnes Oswald alkaa tutkia Frankien sairautta tarkemmin. Äkkinäinen tyylin muutos jännitysnäytelmästä kehnosti rytmitettyyn sairaaladraamaan on elokuvan alkupuoliskoon nähden tervetullut muutos, mutta kokonaisuuden kannalta se ei tee juuri mitään muuta kuin osoittaa käsikirjoituksensa heikkoudet.

Frankien eri persoonat on esitetty aivan liian selkeästi ollakseen aitoja. Siinä missä elokuva olisi voinut luoda jännitystä ja herättää mielenkiinnon, joudutaan katsomaan vaivaannuttavaa vauvaäänellä vikisevää Berrya. Frankien kokemat henkiset kärsimykset eivät saa suurta sijaa elokuvassa, ja tärkeämpi kuin tapaus itse tuntuu olevan sen ratkaisija. Valitettavasti Oswald on kovin kliseinen työlleen omistautunut höpsähtänyt professori, eivätkä hänen suurin piirtein taivaasta tipahtavat yhtäkkiset ratkaisut vakuuta pätkääkään.

Frankie & Alice on elokuva, joka on helppo unohtaa, mikä on sinänsä ironista ottaen huomioon sen, kuinka pysyvästä ja vaikeasta sairaudesta se kertoo. Suurelle yleisölle tuntematon sairaus ansaitsisi elokuvan, joka kertoisi siitä muutenkin kuin kömpelöiden persoonanvaihdosten ja tylsän kivan lääkärin kautta.