Fifty Shades of Grey kotikatsomo

Fifty Shades of Grey oli alkuvuoden elokuvailmiöitä. Twilightin fan fictioniin pohjaavan kirjatrilogian ensimmäinen elokuvasovitus houkutteli kansaa elokuvateattereihin. Moni kuitenkin pettyi. Ujon kirjallisuuden opiskelijan ja sm-leikeistä kiksejä saavan miljonäärin suhde ei lopulta ollutkaan niin tuhma ja kiihkeä kuin annettiin ymmärtää.

Ilmiö hiipui nopeasti eikä uutta nostetta ole tullut kesäisen tallennejulkaisunkaan myötä, vaikka sitä on markkinoitu ennennäkemättömänä versiona. Vaihtoehtoisen lopun sisältävä "laajennettu" versio on teatteriversiotakin kehnompi. Elokuvan tekijät ja markkinoijat ovat unohtaneet tyystin seksiin liittyvän viisauden. Tärkeintä ei ole se, mitä näytetään vaan se, mitä ei näytetä, kuten oli aikanaan Basic Instinctissa (1992). Sama se millaista kuraa elokuva oli, kun kaikki aprikoivat, vilahtiko Sharon Stonen hameen alla se jokin vai ei.

Fifty Shades of Greyssa ei tarvitse aprikoida muuta kuin ajan kulumisen hitautta. Läpilöysien sidontaleikkien ja pehmojen petipuuhien ohella elokuva on ponneton myös kerronnallisesti. Tyhjäkäyntisiä kohtauksia olisi voinut saksia leikkaamon lattialle puolentunnin verran ilman, että kukaan olisi huomannut mitään.

Elokuvan suurin ongelma on pääosapari Dakota Johnsonin ja Jamie Dornanin karisman ja kemian puute. Johnson ei pysty luomaan rooliinsa sellaista syvyyttä, joka selittäisi ujon romantikon kiinnostuksen miljonääriin, joka ensitreffien jälkeen edellyttää vaitiolovelvollisuussopimuksen allekirjoittamista. Dornanin miljonääri jää sitäkin heppoisemmaksi hahmoksi, jonka ristiriitaisuudet syövät uskottavuuden mieheltä niin sadistina kuin menestyvänä liikemiehenä. Grey jää halvaksi kopioksi Amerikan psykon Patrick Batemanista.

Kokonaisuutena Fifty Shades of Grey on niin laskelmoidun sliipattu ja persoonaton, että ohjaajana kokematon Sam Taylor-Johnson on todennäköisimmin ollut vain tuotantokoneiston käsikassara. Kokeneempien ja nimekkäämpien ohjaajien tiedetään kieltäytyneen projektista. He todennäköisesti oivalsivat käsiensä olevan turhankin sidotut taiteellisen vapauden suhteen. Ja sitä vapautta elokuva olisi tarvinnut, jotta suhdekuvaus olisi psykologisesti päässyt sille tasolle, mitä tarinan tematiikka olisi edellyttänyt.

Lopulta itse elokuvaa kiinnostavampaa on sen saama vastaanotto eri kulttuureissa. Ranskassa elokuvan ikäraja oli 12, kun taas monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa elokuva joko sensuroitiin rankasti tai kiellettiin kokonaan. Luonnehdinnat pornosta ja sadomasokismista tosin kuulostavat Fifty Shades of Greyn kohdalla lähinnä naurettavilta, kun tekelettä vertaa vaikkapa Lars von Trierin Nymphomaniaciin (2013).

Lisää on kuitenkin luvassa. Elokuvan ensi-ilta-aalto oli siinä määrin tuottoisa, että trilogian jälkimmäisetkin osat saataneen nähdä valkokankaalla tulevina vuosina.