Epätoivon tunnit kotikatsomo

Michael Ciminolla on maaginen kosketus. Sekä hyvässä että pahassa. Oscar-palkittu Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978) oli 1970-luvun suuri amerikkalainen kertomus Vietnamin painajaisesta selviävästä kansakunnasta. Suuruudenhullu ja kustannuksiltaan käsiin räjähtänyt Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980) oli taas kaupallinen fiasko, joka kaatoi United Artists -tuotantoyhtiön. Epätoivon tuntien jälkeen Mickey Rourken ura aloitti lopullisen pyllymäkensä. Mutta Michael Cimino on kuitenkin periaatteessa hyvä ohjaaja, kunhan vain holttinsa olisi joskus säilyttänyt.

Epätoivon tunnit on uusintafilmatisointi William Wylerin vuoden 1955 tiukasta rypistyksestä The Desperate Hours, jossa pahana poikana päsmäröi Humphrey Bogart. Kummatkin elokuvat perustuvat Joseph Hayesin näytelmään, joka pyöri aikoinaan Broadwaylla.

Ciminon versiolle on vaikea keksiä olemassaolon oikeutusta. Tarinan intensiteettiä on yritetty tehostaa apinan raivolla, mikä on aiheuttanut vain turhaa ylilatausta ja ylinäyttelemistä. Näyttelijäkaartista kukaan ei tunnu olevan sinut roolinsa kanssa ja dialogi on paikoin todella tönkköä. Etenkin FBI-agenttia esittävän Lindsay Crousen suuhun on laitettu aivan käsittämättömiä sammakoita. Poikkeuksen tekee David Morsen puolimielinen pikkurikollinen, jonka kohtalossa on sitä lopullisen tuhon hiljaista, kyynistä vääjäämättömyyttä kuin mitä koko elokuvalle olisi toivonut kokonaisuuden kannalta.

Mahtipontinen musiikki soi sellaisella paatoksella, että se imee kuvilta viimeisenkin voiman. Turhan roiskutteleva ammuskelu tekee saman elokuvan lopun keskeisille kohtauksille. Amerikkalaisen ydinperheen uudelleen yhdistymistä väkivaltaisen konfliktin kautta korostava sanoma saa pään särkemään vielä pahemmin kuin kolmetoista vuotta sitten, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran kankaalla. En vieläkään tajua, että mitä tällä filmillä on oikein yritetty sanoa. Jos Rourken esittämä pahis toimillaan yhdistää eroamassa olevan perheen, niin miksi hänet ammutaan lopussa. Olisi äijästä ollut avioliittoneuvojan ainesta. Siinäkin olisi ollut enemmän todellista potkua kuin moisessa hötössä. Onneksi dvd:n ekstrat ovat olemattomat. Niitä ei olisi enää jaksanut.