Olipa kerran Emma

Edessä avautuva idyllinen englantilaismaaseutu nummineen ja kartanoineen. Ominainen maisema kirjailija Jane Austenin (1775–1817) teoksille, jotka ovat nauttineet jatkuvaa suosiota populaarikulttuurissa. Klassikkokirjoista on tehty useita elokuva-adaptaatioita erityisesti 1990-luvun puolivälissä ja 2000-luvulla, jolloin mukaan on tullut myös uusia tyylitellympiä näkökulmia. Valokuvauksen ja musiikkivideoiden parissa aiemmin työskennelleen Autumn de Wilden esikoisohjaus Emma (2020) jatkaa samaa perinnettä sijoittaen tutun rakkaustarinan pastellinväriseen maailmaan.

Emma.The VVitchissä (2015) säväyttänyt nouseva näyttelijälahjakkuus Anya Taylor-Joy esittää Austenin vähemmän rakastettuihin hahmoihin kuuluvaa rikasta ja turhamaista Emma Woodhousea. Järjestettyään kotiopettajattarensa Miss Taylorin (Gemma Whelan) naimisiinmenon hän etsii itselleen paikallisesta tyttökoulusta uuden seuralaisen Harriet Smithin (Mia Goth). Emma pyrkii kaiken aikaa sekaantumaan Highburyn kylän yläluokan suhteiden solmimiseen, mutta joutuu lopulta kyseenalaistamaan omat päämääränsä ja tavoitteensa rakkaudessa.

Vanhat sekä uudet brittinäyttelijät herättävät Austenin hahmot taidolla henkiin. Osa jää karikatyyrin tasolle kuten ärsyttävä pappi Mr. Elton (The Crownin Josh O'Connor), mutta monet paljastuvat alkuteosten tavoin monitasoisemmiksi kuin ensisilmäykseltä vaikuttaisi välittäen suuria tunteita ja sympatiaa. Erityisen osuvia rooleihinsa ovat Taylor-Joyn Emman lisäksi tämän kanssa jatkuvasti vastakkain asettuvan Johnny Flynnin Mr. Knightley. Parin välinen kemia toimii ja kehittyy luontevasti.

Emma.Maalauksellisiin maisemiin ja nukkekotimaisiin huoneisiin sijoitetut tapahtumat ovat kaukana elokuvan realistisen motivaation pyrkimyksestä historialliseen autenttisuuteen. Kuitenkin periodifilmien lavastuksen ja puvustuksen runsaat yksityiskohdat sekä näyttelijöiden ilmaisemat aikakauden käytöstavat on huomioitu hyvin. Pukudraamojen estetiikasta Emman erottaa luottaminen pisteliästä dialogiaan enemmän kuvalliseen kerrontaan sekä rohkea alastomuus. Viitauksen kohteina ovat Stanley Kubrickin Barry Lyndonin (1975) seurapiirit kynttilän valossa ja erityisesti Joe Wrightin tunnetuimpiin Austen adaptaatioihin kuuluva Ylpeys & ennakkoluulo (Pride & Prejudice, 2005).

De Wilden luo Emmassa täysin oman musiikillisen kepeästi etenevän tyylinsä, mikä on mahdollisimman kaukana elokuvan ohjaajaksi alun perin kosiskellun Hymyilevän miehen (2016) Juho Kuosmasen hillityn voimakkaasta ilmaisusta. De Wilden tausta muotokuvavalokuvauksessa näkyy kohtausten asetelmallisuudessa, mutta ei jäykkyytenä vaan ilmavana liikkeenä ja komediallisina gageina, joista vastaa etenkin brittielokuvan veteraani Bill Nighy. Lisämateriaaleina perinteisten making-of -katsausten rinnalla löytyy lisää humoristissävytteisiä poistettuja kohtauksia ja pilalle menneitä otoksia.

Emma.Maalaisaateliston ja naistenaseman luotaajana tunnetun Austenin teoksille tehdään oikeutta luomalla maailma, jossa satirisoidaan omassa sosiaalisessa kuplassaan elävää ja naimakauppoja järjestelevää pikkukylän yläluokkaa. Emman näennäisesti täydellinen elämä seurapiirin huipulla alkaa kuitenkin rakoilla, mikä nostaa hänen inhimillisyytensä pintaan suhteessa toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaluokkiin.

Austenille ominaisesti dramaattisten suhteiden paljastumisen ja rakkauden tunnustamisen jälkeen kaikki kääntyy lopulta parhain päin. Tarinansa kaavamaisuuksista huolimatta Emma on visuaaliseen ilotteluun luottava hyvänmielen ihmissuhde-elokuva. Se sopiikin pimenevien iltojen piristeeksi vetäen puoleensa hyvän kirjan tavoin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 3 henkilöä