Dredd kotikatsomo

Sarjakuvien sympaattisin, persoonallisin ja lupsakoin poliisiviranomainen Tuomari Dredd on toiminut yhden miehen valamiehistönä, syyttäjänä ja teloittajana 1970-luvun lopulta lähtien. Tulevaisuuden dystopiamaailmaan ja satojen miljoonien ihmisten Mega-cityihin sijoittuvat tarinat painottuivat alussa varsin vahvasti Margaret Thatcherin hallinnon kritisoimiseen satiirin ja mustan huumorin keinoin.

Thatcherin kausi oli ja lopultakin meni, mutta Dredd tuomarikollegoineen sen kuin porskuttaa. Dredd on jakanut tiukkaa mutta rehtiä oikeutta 35 vuotta, ja muuttunut sinä aikana kulttihahmoksi, jonka nimi on ikuistettu populaarikulttuuriin aina Anthraxin I Am The Law -biisistä alkaen. Dreddin hahmo on ikoninen ja tunnettu, mikä on sinänsä varsin ironista, koska Dredd oli alun perin fasistisen, kasvottoman poliisivaltion ruumiillistuma, totistakin totisempi lainvalvoja, jonka identiteetti oli tarkoituksella persoonaton.

Sarjakuvissa Dreddin kasvoja ei koskaan ole näytetty yleisölle. Toisin kuitenkin tehtiin kalkkunafilmatisointi Judge Dreddissä (1995), joka olisi ollut ilman Dredd-elementtejä vaisuhko Sylvester Stallonen tieteistoimintaelokuva, mutta joka epäonnistui Dredd-tulkintana varsin totaalisesti.

Pitkään näytti, ettei Dreddiä enää valkokankaalla nähdä hahmon ehdottomuuden ja olennaisena osana kuuluvan kasvottomuuden takia, mutta ohjaaja Pete Travis on onnistunut tekemään mahdottomasta mahdollisen. Dredd on ensiluokkainen ja täysin nappiin osunut tulkinta klassisesta hahmosta, joka tekee justiinsa eikä melkein oikeutta yrmylle tuomarille. Elokuva on intensiivinen, konstailematon ja sopivan yrmeä tarina Mega-City 1:n kaoottisesta kurjuudesta sekä vähälukuisen tuomarijoukon loppumattomasta taistelusta absoluuttisen järjestyksen ylläpitämisen puolesta.

Kehystarina on simppeli. Dredd (Karl Urban) saa tehtäväkseen koulia tuomarinoviisia, psyykkisiä voimia omaavaa kokelas Andersonia (Olivia Thirlby). Päivän työtehtävät vievät kaksikon suljettuun, 200-kerroksiseen asuintaloyhteisöön, jota hallitsee armottomalla kädellä jengijohtaja Ma-Ma (Lena Headey). Ma-Ma sulkee talon muulta maailmalta, ja tuomareiden ainoa toivo selviytyä on raivata tiensä talon huipulle ja eliminoida kaikki vastaantulevat rikolliset.

Elokuvan tarina muistuttaa rakenteeltaan yliarvostettua toiminnan irvikuvaa Raid: The Redemption, eikä ihme, sillä elokuvien kehitysprojektit käynnistyivät samoihin aikoihin, Raid vain ehti ensin. Suurimmat erot ovat toteutuksessa, ja ne erot ovatkin merkittävät, sillä siinä missä Raid: The Redemption oli tylsä, kliseinen ja muovisen näköinen kasvottomien pikku ukkelien tasohyppely niin Dredd on sähäkkä, innovatiivinen ja särmikäs tieteistoimintaelokuva, jossa on omaleimaisuutta ja tinkimättömyyttä.

Teos ei ole Dreddin kasvutarina, sillä Dredd ei kasva ihmisenä tai persoonana, eikä hänen kuulukaan. Dredd on luonnonvoima ja yhtälön vakio, jonka käytöksen ja toiminnan voi aina olettaa olevan samanlainen. Dreddiä esittävä Karl Urban osoittaa näyttelijänä näkemyksellistä kykyä nöyrtyä ja häivyttää oma persoonansa tyystin kuvioista. Urban ei korosta itseään vaan antautuu esittämälleen hahmolle.

Inhimillisestä kehityskaaresta vastaa Olivia Thirlby, jonka esittämä noviisi joutuu käytännössä kokemaan Tuomarien elämäntavan armottomat valinnat ja ristiriidat, jotka on tukahdutettava lainvalvonnan nimessä. Viime kädessä kokelas Andersonin tarina on tarina inhimillisen yksilön kokemista ristiriidoista laajemman yhteisöllisyyden tukemiseksi.

Elokuvassa on paljon mustaa huumoria ja satiiria, mutta se on hyvin minimaalista ja pilkistää sieltä täältä kuin rikkaruoho betoniviidakon keskellä. Dreddin maailma syntyi siis alun perin ironiana ja kärjistettynä satiirina, mutta todellinen ironia onkin siinä, että Tuomari Dreddin kohtaama jengiväkivalta, huumeongelmien paisuminen ja kaaokseksi paisuva anarkia alkaa olla totista totta monessa maailman kolkassa. Dreddin edustama armoton, tiukka ja selkeä lainvalvonta taitaa sittenkin olla paljon parempi vaihtoehto kuin luisuminen kohti todellisia viidakon lakeja ja sekasortoa.