Poliisien moraaliset valinnat

Sanaa ”noir” käytetään nykyään holtittomasti kuvamaan mitä tahansa rikosaiheista elokuvaa tai tv-sarjaa. Onhan se valtavan kivaa, että Lappeenrantakin on noir-kaupunki. Käsitteestä onkin tullut sisällöstä tyhjentynyt mainoslause. Siksi on ilo nähdä uusi elokuva, jonka voi oikeasti sanoa edustavan film noirin elokuvallista perintöä. Enkä puhu nyt tyylipastisseista, vaan asenteesta.

Dragged Across Concrete Kirjailija-muusikko-käsikirjoittaja S. Craig Zahlerin kolmas ohjaustyö Dragged Across Concrete on ”vanhan koulukunnan” kovaksikeitetty rikoselokuva. Siis tiukka ja synkähkö rikostarina, jota ei ole pilattu tarpeettomilla toimintakohtauksilla tai liiallisen itseironisilla nokkeluuksilla.

Kaksi poliisia (Mel Gibson ja Vince Vaughn) pidättävät huumeidenvälittäjän, mutta ylennysten sijaan edessä onkin esimiehen puhuttelu. Poliisin pidätystilanteessa käyttämistä kovista otteista leviää somessa video, minkä seurauksena he hoituvat pakkolomalle. Ylimääräisten tienestien tarve ajaa poliisit mukaan rikosvyyhtiin, jonka yhtenä pelurina on perheelleen rahoja epätoivoisesti hankkiva ex-linnakundi (Tory Kittles).

Dragged Across Concrete Juonikuvioiden osalta Dragged Across Concrete tallaa kovin tuttuja polkuja, mutta erottuu verkkaisella rytmillään edukseen perustason toimintarymistelyistä. Zahler keskittyy elokuvassaan henkilöhahmoihin enemmän kuin toimintaan.

Dragged Across Concrete on vahvojen miesnäyttelijöiden elokuva. Vaughn, Kittles ja erityisesti Mel Gibson tekevät vakuuttavat roolityöt. Gibson siirtää tähtiegonsa sivuun ja onnistuu pienillä eleillään tuomaan päähenkilön sisäiset ristiriidat esiin.

Sivuosiin Zahler on saanut Don Johnsonin ja Udo Kierin, jotka olivat mukana hänen edellisessä elokuvassaan Brawl in Cell Block 99. Naishahmot jäävät tarinassa sivummalle, mutta luonnosmaisinakin niissä on syvyyttä enemmän kuin toimintaelokuvien naisrooleissa keskimäärin.

Dragged Across Concrete Elokuvalla on pituutta yli 2,5 tuntia, ja on makukysymys, onko se elokuvan juonenkäänteisiin nähden liikaa vai ei. Tällaiset rikoselokuvat osattiin 1950-luvun Hollywoodissa kertoa tuntia lyhyemmässä ajassa. Itse en kuitenkaan osannut nähdä pituutta ongelmana, koska sivujuoniin rönsyilevän tarinan jokaisella henkilöllä on oma paikkansa kokonaisuudessa.

Väkivallan uhka väreilee alusta asti painostavana taustalla. Huumorikin on tarkoituksellisen kömpelöä ja nauru kuolee alkuunsa umpivakavien miesten huulille. Katsoja tietää jo alun perusteella, että raakaa väkivaltaanhan tämä kaikki jossain vaiheessa johtaa. Sitäkin lopulta tulee, mutta enimmäkseen off-screenina.

Suurin elokuvasta on jännitteistä odottelua, jonka keskiössä ovat miesten moraaliset valinnat ja niiden seuraukset. Päähenkilöt eivät ole mustavalkoisesti hyviä tai pahoja karikatyyrejä, vaan väärien valintojen seurauksena väkivallan keskelle ajautuvia tyyppejä. Ihmisiä.

* * * *
Arvostelukäytännöt