Django kotikatsomo

Lännenelokuvien ja sarjojen uudesta tulemisesta on saatu nauttia viime vuosina genrehybridi Westworldin (2016–2022) sekä temaattisesti monisyisempien tarinoiden kuten The Power of the Dogin (2021) muodossa. Hollywoodin klassisella studiokaudella John Fordin orkestroimien eeposten jälkeen lännentarinat siirtyivät 1960–1970-luvuilla eurooppalaisiin halpatuotantoihin spagettiwesternien muodossa. Ne kohottivat genren jälleen uudelle tasolle tiukan jännityksen, räjähtävän väkivallan ja onnistuneen dubbauksen avulla.

Italowesterneistä klassisimpia olivat Sergio Leonen Dollaritrilogian (1964–1966) lisäksi toisen Sergion, Corbuccin ohjaama Django (1966), joka sai kymmeniä epävirallisia jatko-osia sekä suuren fanin Quentin Tarantinon uusintafilmatisoinnin vuonna 2012. Nyt tarinan uudistamista vuorostaan yrittää italialaiskaksikko Leonardo Fasolin ja Maddalena Ravaglin SkyShowtimelle luoma kymmenosainen sarja Django (2022), joka ainakin tuotantona ja näyttelijöiltään on lähempänä alkuperäisen eurolänkkärin monikulttuurisia juuria, kaikkien hahmojen puhuessa kuitenkin maailmankieli englantia.

Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa Texasiin perustettiin John Ellisin (Nicholas Pinnock) ja tämän seuraajien johdosta New Babylonin kaupunki, joka tarjoaa turvapaikan yhteiskunnan ulkopuolisille sekä orjuudesta vapautuneille afrikanamerikkalaisille. Kaupunkiin saapuu traumoista kärsivä yksinäinen kulkija Django (Matthias Schoenaerts), jolla on menneisyyttä Ellisin vaimoksi lupautuneen Sarahin (Lisa Vicari) kanssa. Samaan aikaan lähistöllä kristittyjen kostajien joukkoa johtava maanomistaja lady Elizabeth (Noomi Rapace) ottaa New Babylonin tähtäimeensä, sen öljystä rikkaiden maiden kuuluessa alun perin hänen isälleen.

Sarjan alusta lähtien tehdään selväksi, että kyseessä on vanhan tarinan vapaamuotoinen uudelleen luominen – tällä kertaa cowboyksi pukeutuneen nuoren naisen raahatessa aseilla täytettyä arkkua. Temaattisilta elementeiltään Djangossa pohditaankin rasismin vaikutuksia, ei tosin Tarantinon kostofantasian vaan rujomman realismin keinoin sekä naistenoikeuksia, jotka eivät 1800-luvun puolivälissä olleet Yhdysvaltojen raja-alueilla kummoiset.

Aivot solmuun laittaneesta tv-sarjasta Dark (2017–2020) tunnetun saksalaisen Lisa Vicarin esittämä Sarah pyrkii turvaamaan asemansa New Babylonin yhteisöä johtamalla sekä naimalla Ellisin tämän aikuisten poikien epäilyistä huolimatta. Rahakkaasta leskestä kristillisen moraalin vartijaksi muuntunut Elizabeth (Rapace) muistuttaa Barbara Stanwyckin hahmoa elokuvassa 40 urhoa (Forty Guns, 1957). Hän johtaa miehiään ja kokonaista kaupunkia auktoriteetillaan sekä tekee kaikkensa suojellakseen sokeaa poikaansa. Hänellä on myös menneisyyttä Ellisin kanssa, joka tekee New Babylonin maa-alueesta taistelemisesta entistä vaikeampaa.

Kiehtovista elementeistään huolimatta Django rakentuu draamallisesti hyvin perinteisten vaikeista perhesuhteista ja salatusta menneisyydestä koostuvien tarinankerronnallisten ratkaisujen varaan. Suoraviivaista narratiivia ja useita hahmoja pyritään syventämään Djangon aikaisemmasta uudisraivaajan ja Konfederaation sotilaan elämästä kertovilla takaumilla, jotka on yhdistetty päätarinaan kömpelön oloisesti. Mistään Westworldin mestarillisen ensimmäisen kauden aikajanojen sekoittamisesta ei todellakaan ole kyse.

Sarjassa Corbuccin alkuperäisteoksesta ei ole juuri mitään jäljellä päähenkilön nimeä ja vaadittua Franco Neron saarnaaja-cameota lukuun ottamatta. Jaksoissa pyritään katsojan mielenkiinnon ylläpitämiseksi tapahtumapaikkojen sekä toiminnan vaihtelevuuteen, missä onnistutaan vain osittain. Yllättävän vehreät Romaniassa kuvatut Texasin maisemat pistävät myös silmään. Sarjaa katsoessa jää ihmettelemään, miksei olla tehty kokonaan uutta lännensarjaa New Babylon nimellä, minkä kautta pohdittaisiin utopian rakentamisen mahdollisuutta aikakauden hyvin raadollisessa yhteiskunnassa.

Ilmaisultaan vakuuttavan lakonisen Matthias Schoenaertsin Django toimii sarjaa yhdistävänä liimana, mutta alkuperäisen elokuvan ystäville hän on liikaa taustalle jäävä Mad Max -henkinen menneisyytensä piinaama hiljainen ja väkivaltaan kykenevä hahmo. Rakkauden käsittely eri hahmojen välillä saa taas yllättävän moninaisia piirteitä. Fasolin ja Ravaglin Django pyrkii uudistamaan western-genren perintöä, mutta päätyy enemmin hautamaan sen nykyisen suoratoiston draamatarjonnan laajaan joukkoon.