Disco Pigs kotikatsomo

Darrenin ja Sineadin yhteinen elämä alkaa jo synnytyslaitoksella, vierekkäisistä häkkisängyistä. He ovat syntyneet samana päivänä ja heidän perheensä ovat seinänaapureita. Darren ja Sinead kehräävät ympärilleen kahdenkeskisen mielikuvitusmaailman, jota voivat yhdessä hallita. He kastavat toisensa uudestaan, he ovat Pig ja Runt, Pork Cityn kuningas ja kuningatar. Mielikuvitusmaailma toimii päällekkäin todellisuuden kanssa, kun Pig ja Runt mellastavat ympäri kotikaupunkiaan, Irlannin Corkia. He ovat henkiset kaksoset, eri perheistä mutta täydellisessä symbioosissa. Mielikuvitusmaailmat kai yleensä himmenevät tai särkyvät lapsuuden aikana, ja kaksoset eriytyvät ajan myötä, mutta Pig ja Runt pysyvät kuitenkin tiukasti yhdessä 17 vuotta. Ero onkin sitten väkivaltaista katsottavaa.

Disco Pigs on nuoren irlantilaisen ohjaajan, Kirsten Sheridanin, ensimmäinen pitkä elokuva. Hätkähdyttävintä siinä on päähenkilöiden ristiriitaisuus, joka brittilehtien nahkeissa arvosteluissa on latistettu rajatilahäiriöksi. Pigin (Cillian Murphy, mm. 28 Days Later) ja Runtin (Elaine Cassidy, mm. The Others) hahmoissa vuorottelee herkkyys ja väkivalta, vilpittömyys ja raakuus. Varsinkin Pigin enkelinkasvoista välittyy toisinaan niin räjähtävää haavoittuvaisuutta, että sen katsominen koskee. Seuraavassa hetkessä hän jo kuitenkin mottaa viinakaupan myyjäpoikaa nenään ilman suurempaa syytä. Ahdistavinta elokuvassa on päähenkilöiden yleinen empatian puute, jota he aktiivisesti osoittavat ympäristölleen, suhteessa siihen vahvaan kiintymykseen, jota he tuntevat toisiaan kohtaan. Katsoja on loukussa kahden tulen välissä: pitääkö heitä palvoa vai vihata?

Tarinassa elää myytti Siitä Oikeasta ja ihmissuhteesta, jossa kaksi ihmistä yhdessä muodostavat täydellisen yksikön. Hauskaa ironiaa pilkahtaa esiin jo alkukohtauksessa, kun vastasyntyneet vauvat sairaalassa kurottavat pieniä kouriaan toisiaan kohti ja katsovat toisiaan silmiin. Pig ja Runt ovat tarkoitetut toisilleen, yhdessä he muodostavat kokonaisuuden, joka on enemmän kuin osiensa summa. Symbioosin rikkoutuminen tekee kipeää, kuin yhtä raajaa kiskottaisiin irti muusta ruumiista.

Disco Pigs ei ehkä sovi lasten katsottavaksi, mutta se on satu. Aikuisille suunnatussa taiteessa tai viihteessä törmää harvoin tällaisiin teoksiin, joissa toteutus pakenee tietoisesti realismia. Sheridan käyttää yksinkertaisuudessaan hauskoja ja tehokkaita keinoja kuvaamaan Pigin ja Runtin ystävyyttä. Heidän huoneitaan erottaa elokuvassa vain seinä, johon on tehty kädenmentävä aukko. Näin Pig ja Runt voivat pidellä toisiaan yön aikana nukkuessaan kädestä. Heidän yhteinen kielensä on lapsenomaista mutta runollista, mikä Corkin murteella puhuttuna on korvia hivelevä yhdistelmä. Elokuvan epätavallinen tyyli on saanut alkunsa menestyksekkäästä Disco Pigs -näytelmästä, jonka pohjalle elokuva on rakennettu.

Puolitoistatuntisen Disco Pigsin aikana ehtii ihastua ja ahdistua, mutta lopputekstien jälkeen olo on ontto. Elokuva iskee kevyesti palleaan, mutta mitä varten? Päivien pohdinnan jälkeen en ole löytänyt elokuvasta sen suurempaa sanomaa, toista tasoa tunnelmoinnin tuolla puolen. Disco Pigsin vahvuus onkin tuo tunnelma, jota konepainotteinen musiikki ryydittää. Hittejä karttava punainen lanka sukeltaa välillä pauhaavan, välillä lempeän sumuisen musiikin syvyyksiin. Suomessakin tunnettuja nimiä soundtrackilta silti löytyy, esimerkkeinä Moby, Red Snapper ja Goldfrapp.

Mutta minkälainen lopputulos olisi syntynyt, jos tällä latauksella olisi vaikkapa herätelty yhteiskuntakritiikkiä? Täytyy myöntää, että Disco Pigs jää rankkuudessa vielä valovuosien päähän Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessusta tai Lukas Moodyssonin Lilja 4-everista, mutta elokuvan intensiivisen äänimaailman ja unenomaisten kuvien ansiosta ainakin tämä katsoja jäi elämään Pork Cityyn päiväkausiksi. Nyt on vain jäätävä odottelemaan, milloin Suomeen saadaan Kirsten Sheridanin seuraava elokuva.