Dirty Angels kotikatsomo

Kaukana kasarilla omapäinen sotilas lähetettiin ties kuinka monta kertaa jonnekin Kaakkois-Asiaan pelastamaan tovereitaan ja joskus ehkä jonkun siviilinkin. Sylvester Stallonen ja Chuck Norrisin kaltaisilla kivikasvoilla varustettu yhden miehen taistelukone meni läpi vaikka harmaan kiven, jätti jälkeensä läjäpäin ruumiita ja toi pelastettavat raukat kotiin. Ja katsomossa hurrattiin.

Kasarilla tämä toimi, mutta asetelman taluttaminen 2020-luvulle haiskahtaa oudolta menneen kuppaamiselta. Toisaalta pientä mielenkiintoa herättää ohjaaja Martin Campbell, joka parikymmentä vuotta sitten nosti James Bondin takaisin valtavirran huipulle tämän vuosituhannen toistaiseksi parhaalla Bond-elokuvalla Casino Royale (2006).

Kenties miehen uutukainen Dirty Angels (2024), jonka pääosassa nähdään Casino Royalestakin tuttu Eva Green, nostaisi omapäisen toimintasankarin johtamat pelastusoperaatiot uuteen nousuun? Onhan elokuvan nimessäkin jo jotain lupaavaa: ”likaiset enkelit”.

Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen peli on selvä. Seuraavat sata minuuttia taaperretaan lajityypin kliseiden visusti viitoittamaa polkua vailla ensimmäistäkään persoonallisuuden tai uudistumisen häivää.

Se, että soturit ovat naisia, on pelkkää kosmetiikkaa kaiken muun ollessa samaa vanhaa. Kasarilla toimintaelokuvien huumori oli varsinkin alkuun pääosin tahatonta. Kun samaa yritetään vuosikymmeniä myöhemmin toisintaa tietoisesti, lopputulos on kamalaa katsottavaa.

Ja kamalaa katsottavaa Dirty Angels on kaikin puolin muutoinkin. Kenties vaikeinta on käsittää, miten Casino Royalen ohjaaja on voinut päästää käsistään tällaista.

Eva Greenin näyttelemä Jake pelastetaan Afganistanista Isisin kivitykseltä. Mimmi ei ole tyytyväinen pelastusoperaation kulkuun ja alkaa hankalaksi. Vanha esimies astuu esiin, ja seuraavassa käänteessä Jake on mukana naissotureista kootussa pelastustiimissä, jonka tarkoitus on vapauttaa Isiksen panttivangeiksi ottamat lukiolaistytöt jossain Afganistanissa.

Tarina on lajityypilleen ominaisesti täyttä lööperiä ja käänteissään sekavan epälooginen. Uskottavuudella ei näissä tekeleissä ole väliä, mutta jossain kohtaa tulee älyttömyydenkin raja vastaan. Jenkkiläiset soturimimmit saapastelevat kivat päivämeikit naamalla reteästi länsimaisissa tamineissa Afganistanin turuilla ja toreilla ilman, että kukaan kiinnittää mitään huomiota. Ja meikithän eivät karise edes taisteluiden tuoksinassa. Tosin pääjehu Jakella ei tietystikään ole meikkiä, koska hän on äijä.

Ja ne taistelut. Valkokankaalla katsojansa vanginneen Warfaren jälkeen liukuhihnatuuban taistelukohtaukset näyttäytyvät vielä katsomiskelvottomammilta kuin kasarin muskelimaukkojen edesottamukset. Ikävä sanoa, mutta Eva Greenin karismalla ei kilpailla edes Dolph Lundgrenin tai Steven Seagalin kanssa, A-sarjan toimintatähdistä puhumattakaan. Eikä kyse ole sukupuolesta. Muistellaanpa Sigourney Weaveria tai Linda Hamiltonia, kumpikin näyttäisi muskelimasoille kaapin paikan sekunnin osissa.

Dirty Angels on vain kamalan huono elokuva. Sen ainoa merkitys on toimia muistutuksena siitä, että mokoma konsepti kannattaa unohtaa kasarille, naulata arkkuunsa ja lapioida maanpoveen pysyvästi piiloon. Nostalgisia kasaritoiminnan muistoja ei tällä kannata pilata.