Sodan koirat

Michael J. Bassettin esikoisohjaus voitti taannoisilla Espoo Ciné -festareilla Méliès d’Argent -kilpailun pitkien elokuvien sarjassa. Makuasiat olkoon mitä ovat, mutta itse en lähtisi heittämään kärrynpyörää katsottuani Deathwatchin. Sotaelokuvan ja kauhuelokuvan ristisiittäminen ei ole helppo tehtävä. Sinänsä on kunnioitettavaa, että ensikertalaisella on pokkaa ja kunnianhimoa tarttua vaikeaan haasteeseen, mutta vastaavassa tilanteessa ovat suuremmatkin tekijät hakanneet kirvestään perusharmaaseen.

DeathwatchRyhmä brittisotilaita harhautuu ensimmäisen maailmansodan taistelukentältä saksalaisten juoksuhautakompleksiin, jossa sodan järjettömyys paljastuu vieläkin pahemmaksi kuin mitä ihminen on koskaan kuvitellut. Yksitellen sotilaat alkavat pudota pois kalmantuoksuiselta pelilaudalta rujoina ruumiina. Vertauskuva sodasta helvettinä ei omaperäisyydellään pimeässä hehku, vaikka yliluonnollisuuksilla ratsastava lähestymistapa aiheeseen onkin erikoisempi kuin yleensä. Sodan helvetinpyörässä jokainen on loppujen lopuksi yksin pahimpine pelkoineen, mutta teemasta Terrence Malick loi paljon puhuttelevamman vision tyystin erilaisista lähtökohdista mestariteoksessaan Veteen piirretty viiva (1998).

Deathwatchin kompatuskivi on se tavanomaisin, eli tylsä ja yllätyksetön käsikirjoitus, jota kuitenkin kompensoi tiukka tunnelmointi. Ilkeästi sanottuna kyse on lähinnä sotakuvastoon sijoitetusta yksioikoisesta slasher-elokuvasta, jonka yliluonnolliset elementit tuntuvat banaaleilta. Eiköhän sota ole jo itsessään sen verran järjetöntä, ettei se fantastisia mausteita todellakaan tarvitse. Onneksi näyttelijäkaarti edustaa jykevää osaamista, mikä tekee elokuvasta katsomisen arvoisen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 2 henkilöä