Da 5 Bloods kotikatsomo

Spike Leen uutuus ei juuri olisi otollisempaa julkaisuajankohtaa voinut saada. Koronankin kiusaamana ihmiskunta onnistuu järjestämään vastakkainasetteluja ja yhteenottoja ikuisuusongelmista, joille ei näytä ikinä kehittyvän ratkaisun tapaistakaan. Lee heittääkin silmille sekopäisimmän settinsä koskaan. Ikään kuin jo tyystin turhautuneena vuosikymmenestä toiseen velloviin traumoihin ja kamppailussa tyylimyllyjä vastaan. Siinä mielessä neljän Vietnamin sodan veteraanin paluu vanhalle sotanäyttämölle on otollinen lähtökohta tuijottaa tiukasti silmiin mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa.

Da 5 Bloods on kuin jokin koeputkesta pursuava kokeellinen energiamuoto. Ohjaaja haastaa kerronnallisesti, visuaalisesti, loogisesti ja jopa kuvasuhteellisesti. Kuinka onnistuneesti, se lienee mielipidekysymys, joka jää elämään.

Toisella katsomiskerralla painottuivat eri asiat kuin ensimmäisellä, ja muutamat kikat, jotka närästivät ensimmäisellä kerralla, olivat toisella kierroksella osuvia ja kekseliäitäkin. Tykkää tai ei, helpolla Lee ei päästä, ei elokuvan kestonkaan suhteen tai sen, että suomalainen laukoo elokuvassa totuuden. Mutta mitä vähemmän elokuvasta tietää ennen katsomista, sen parempi.

Toki Da 5 Bloodsissa korostuu myös ohjaajan saarnaava sävy, joka läksyttää roiskuavana tehosekoittimena. Mihinkään ei keskitytä kunnolla tai vedetään liikaakin yli. Mustia palveli Vietnamisessa suhteellisesti enemmän kuin valkoihoisia, mutta Vietnamin omiminen heidän omaksi kokemuksekseen vie jo räikeille, jopa loukkaaville harhapoluille, jolloin sivuutetaan ne tositarinat, joissa karu sota yhdisti köyhiä amerikkalaisia nuoria miehiä ihonväriin katsomatta. Heille kun todentui konkreettisesti, että yhdistävä väri on punainen ja se on veri.

Jokaisesta asiasta sättiminen vaikuttaa myös siihen, että elokuvalla ei ole kunnollista päälausetta. Olisin mielelläni nähnyt tiukempaa keskittymistä rahavaltaan, joka pysyykin vallassa niin kauan kuin pystyy provosoimaan köyhät vastakkain. Ehkä rahan seuraaminen olisi tylsä ratkaisu, mutta niiltä poluilta löytyy vastauksia ja totuuksia.

Da 5 Bloodsia on helppo moittia ylipitkäksi harhailuksi, mutta omasta mielestäni hullu kerronta piti intensiteettiä yllä niin kuin myös loistavat näyttelijäsuoritukset. Parasta elokuvassa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa miettinyt näyttelijöiden ihonväriä. Elokuva oli matka ihmisen sydämeen, jossa on valoa ja pimeyttä. Jokainen meistä päättää kumpaa on enemmän omassa sydämessä tragikomediassa nimeltä elämä.