Gootti kosii kukkaroa

Esteetikko Guillermo del Torolla ei ole ollut viime vuosina helppoa. Isoja projekteja on toistuvasti kaatunut hänen ympärillään, tunnetuimpina Halo- ja Hobbit-elokuvat. Sittemmin del Toro teki tyhjänpäiväisen Pacific Rimin (2013), josta tosin minun 12-vuotias versioni olisi melkoisella varmuudella löytänyt enemmänkin kehuttavaa. Tällä kertaa del Toro on totisempi, joskin ei järin paljon vaikuttavampi.

Crimson Peak1800-luvun lopun yltäkylläisen aatelistoarkkitehtuurin ja teräväkärkisen goottilaisen synkistelyn symbioosi Crimson Peak (2015) on visuaalisesti lumoava. Harvassa ovat ne avauskuvat, jotka eivät vedä puoleensa. Eritoten värjättyjen varjojen ja sysimustan pimeyden välinen sävyltään lämmin tanssi on vaikuttavaa katsottavaa. Otos otokselta kuvasommitteluista ja lavasteista huokuva yksityiskohtaisuus on vertaansa vailla.

Harmillisesti mestarillisiin kehyksiin on maalattu kovin lattea ja nytkähtelevyydessään aivan liian pitkään heikkoja korttejaan piilotteleva ohuen ohut Jane Austenin kieroutuneen kaksoissisaren mielikuvituksen tuotos. Elokuvan päähenkilö, Edith Cushing (Mia Wasikowska), on aloitteleva kirjailija itsekin ja hänen proosansa kunniattomana tehtävänä on yhtä aikaa sekä selittää että pyydellä anteeksi tarinan tönkköyksiä.

Crimson PeakVersiointi kauhukartanoon piiloutuneesta kielletystä rakkaudesta toimii paperilla, mutta toteutus on ohuudessaan sormien väliin hukkuvalle ehtoollisleivän tekstuurille vertoja vetävä vähäkuituinen, puhtaasti symbolinen suupala.

Crimson Peak väittää, ettei brittisisarusten (Tom Hiddleston, Jessica Chastain) konnuudessa ole kyse vain rahasta. Tämä julkilausuma ei kykene kieltämään tematiikassa olevia painotuksia. Vielä nykyäänkin vallitsevien yhteiskunta-arvojen mukaan vinksahtaneet sisarukset ovat brittiläisiä aristokraatteja, joilla ei rapistuvan, verenpunaiseksi talvisin värjäytyvän kukkulan päällä tönöttävän kartanon ja arvonimen lisäksi ole mitään. Menestys ja kunnia on jo ajat sitten laivattu rapakon taakse Yhdysvaltoihin.

Crimson PeakEntisten isäntien ja niin taloudellisesti kuin kulttuurisestikin heidät ylittäneiden amerikkalaisten välinen kamppailu jää ohueksi, mutta luo sentään jotain jännitettä alkutaipaleelle. Se, että puheet amerikkalaiseen kulttuuriin sisäänrakennetusta self made man -myytistä eivät oikein uppoa tänä päivänä, on sivuseikka. Jos tarjolla on muruja, niin en aio valittaa niiden mausteista.

Elokuvan haamut eivät ole tärkeitä itsessään, ne ovat metafora. Tai näin elokuva välillisesti toteaa. No, silloin harvoin kuin goottiromanssin tunnelma nousee millään tavalla estetiikan tasolle, on lähistöllä jonkinlainen menneisyyden karmeuksista muistuttava henkiolento. Ja nimenomaan lähistöllä, sillä niin loisteliasta kuin kaikki käsintehty onkin, niin tasapainon nimissä tietokone-ehostetut haamut ovat tuskastuttavan halvan oloisia.

Crimson PeakGuillermo del Toro on ilmeisesti halunnut tehdä vakavasti otettavan rakkaustragedian, johon on sotkettu yliluonnollisia elementtejä, jotta fanit tunnistaisivat Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno, 2006) tekijän tuoreimman omakseen, ja kävisivät tiketin kanssa toteamassa, ettei del Toro ole vieläkään löytänyt sitä hukkaamaansa luomisvimmaa, jolla hän kymmenen vuotta sitten loi pienen mestariteoksen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 7 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös