Christine kotikatsomo

Vuonna 1974 floridalaiset televisionkatsojat joutuivat todistamaan järkyttävää tapahtumaa, joka vei televisioväkivallan uudelle tasolle. Toimittaja Christine Chubbuck ampui itsensä suorassa lähetyksessä taisteltuaan vuosia masennusta vastaan. Hänen veljensä taisteli vuosia, ettei hänen sisarensa tragediasta tehtäisi mässäilevää elokuvaa. On erittäin surullista, ettei sitä pystytty lakiteitse estämään, sillä tällaisten tarinoiden olisi hyvä pysyä pienen piirin käsiteltävänä. Vaikka Antonio Camposin elokuvassa onkin ajoittaisia voimakkaita masennuksen kuvauksia, on se silti inhottavan mässäilevä ja olisi saanut jäädä tekemättä.

Pienen floridalaisen televisioaseman toimittaja Christine Chubbuck (Rebecca Hall) haaveilee haastavammista työtehtävistä, mutta samalla haluaa säilyttää ammattietiikkansa ja tehdä rakastamiaan juttuja tavallisten ihmisten pienistä onnen hetkistä. Hänen esimiehensä (Tracy Letts) haluaa kuitenkin myyvempiä ja rajumpia juttuja. Perfektionismi ja yksinäisyys suistavat Christineä yhä syvemmälle, eikä asiaa auta toivoton ihastuminen työtoveri Georgeen (Michael C. Hall).

Chubbuckin tarina on epäilemättä mielenkiintoinen, ja itsekin olin siihen tutustunut jo aiemmin. Kun googlaa Chubbuckin nimen, löytää lukuisia linkkejä, jotka väittävät sisältävän aitoa videomateriaalia hänen itsemurhastaan. Poikkeuksellisessa tavassa riistää henkensä on jotain karmivan kiehtovaa, ja jo tämä viaton halu tietää lisää tarinasta antaa osviittaa siitä, millaisiin mittoihin ihminen on valmis menemään uteliaisuudessaan.

Elokuva oikoo faktoja häpeilemättä suoriksi. Se keskittyy korostamaan Chubbuckin epäonnista rakkauselämää typerillä kohtauksilla. Hän katselee imelää paria ravintolassa ja menee puhumaan heille kornilla tavalla toimittajan ominaisuudessa. Hän riitelee äitinsä kanssa ja valittaa riittämättömyyttään ja yksinäisyyttään tavalla, jolla varmasti yritetään alleviivata katsojalle, että nyt hänellä on paha olla.

Muutamat voimakkaat mielenterveyden järkkymistä kuvaavat kohtaukset hautautuvat häpeilemättömän tirkistelyn ja myötähäpeällisen rautalangasta vääntämisen alle. Väkivaltaista loppua kohden elokuva muuttuu yhä käsikirjoitetummaksi ja pöhkömmäksi. Elokuvan tekijöillä ei varmastikaan ole ollut tarkoitus loukata Chubbuckin muistoa, mutta tällainen dramatisointi epäilemättä luo sellaisen vaikutelman. Elokuva ei ole mitään muuta kuin huonosti kirjoitettua sosiaalipornoa, joka haluaa antaa katsojille mahdollisuuden tirkistellä kärsineen ihmisen elämään ja tuntea olonsa hyväksi hänen rinnallaan.

Christinen veli Greg Chubbuck kutsui elokuvaa ”hänen sisarensa kyyniseksi hyväksikäytöksi”, vaikkei ollutkaan nähnyt elokuvaa. Hän oli oikeassa katsomattakin.