Castlevania: Season 4 kotikatsomo

Televisiosarjamuottiin paketoitu Castlevania on iloinen poikkeus monien pelipohjaisten sarjojen keskellä, koska sen ensimmäiset kaudet toimivat. 1980-luvulla käynnistellyissä alkuperäisteoksissa pelaaja tutkii Draculan linnaa. Tarina hahmottuu sitä mukaan, kun pelaaja löytää linnasta salaisuuksia. Moisesta on aavistuksen vaikeaa saada mielekästä televisiosarjaa, joten erinomaisena ratkaisuna linnatutkiskelu on televisiosarjaversiosta heitetty roskakoriin. Lopputuloksena on japanilaista animaatiota mukaileva amerikkalaistuotanto, joka nostaa esiin ihmisten aiheuttaman ja kokeman kauhun.

Perusidea on selkeä. Empaattinen parantajanainen tekee kaikkensa helpottaakseen kanssaihmistensä eloa keskiaikaisessa ympäristössä. Kirkon näkövinkkelistä naisen parannusmenetelmät ovat epäilyttävän tehokkaita, joten kirkonmiehet polttavat naisen roviolla noitasyytösten kera. Kyseessä vain sattuikin olemaan Draculan vaimo, joten ihmiskunnan kimppuun vyörytetään kaikki, mikä löytyy helvetin porttien tuolta puolen. Kaudet 1–3 käsittelevät Draculan vihan seurauksia ja vaikutuksia ihmiseloon.

Draculan poika Alucard, vampyyrinmetsästäjä Trevor ja maagi Sypha koettavat auttaa lähiympäristössään eläviä pärjäämään uudessa maailmassa sekä tienaamaan siinä sivussa riittävästi roposia elämiseen. Kolmella kaudella Castlevania ehti tehdä kaksi asiaa selväksi. Kristinuskon kritisoimisessa ei säästelty ja vampyyrien kansoittamassa maailmassa on samaa kutkuttavaa vehkeilyä kuin Game of Thronesissa. Monesti uskonoppineet ovat kanssaeläjilleen vähintäänkin yhtä julmia kuin helvetin kauhut.

Pelkkää ihmiset vastaan vampyyrit -asetelmaa ei pääse muodostumaan, kun niin moni torahammas kilvoittelee keskenään Draculan valtaistuimesta. Kolmannen kauden loppuun päästessä katsojalle on piirretty laaja fantasiakartta, jossa useat ihmis- ja vampyyrileirit tavoittelevat vallankahvaa. Kukaan ei ole suoranaisesti hyvä tai paha, vaan harmaan sävyt koskettavat kaikkia. Lisäpontta antavat ihmiset Hector ja Isaac, jotka vihaavat ihmisyyttä niin paljon, että työskentelevät mieluummin vampyyrien laskuun. Tunnelma on kireä ja luottamus tiukalla osapuolien välillä.

Neljäs kausi tekee totaalisen mahalaskun, jota niin ikään voi verrata Game of Thronesin monia katsojia kismittäneeseen lopetukseen. Molempia yhdistää se, että finaalikauteen tultaessa konfliktit ovat jo kasvaneet niin absurdeiksi koko maailmaa uhkaaviksi spektaakkeleiksi, ettei mikään enää oikein tunnu miltään. Massiivisen kokoluokan takia myös hahmojen motiivit ja tilanteiden eskaloitumiset jäävät hämäriksi. Kolme kautta kostoa vannonut hahmo kiepautetaankin yksittäisessä jaksossa sisäisen rauhan mestariksi ja ympäri karttaa levähtäneet hahmot kuljetetaan väkinäisesti toistensa tielle.

Erinomaisesti makua tuonut kristinuskokritiikki loistaa poissaolollaan, ja fokuksessa ovat toisiaan mätkivät vampyyrit. Heitä esitellään loppusuoralla jopa lisää, vaikka vanhat juonikuviot ovat pahasti kesken. Kolmen kauden harmaan sävyjä yritetään vieläpä siistiä kehittämällä tyhjästä se maailman ilkein pahis, jota hyvikset voivat kauhistella yksimielisesti matkalla onnelliseen lopetukseen. Koko sarjan genrellinen luokitus lipuu vauhdilla synkästä fantasiasta tylsään voimafantasiaan.

Animaatioltaan Castlevania on yhä loistelias, eikä se toiminnassaan kalpene kokopitkien animaatioiden rinnalla. Sen verran monipuolista ja sulavaa leikittelyä on jokaisessa taistelukohtauksessa, että puhtaan esteettisesti sarjan hurmeleikittelyä jaksaa seurata. Muutoin vampyyrisarjan purentaa on pehmennetty siinä määrin, ettei toiminnan ulkopuolella punainen lanka pääse virtaamaan edes siedettävästi.