Saa katsojan syömään kynsiään

Tiedätkö sen tunteen, kun elokuva on niin kamala, että sitä haluaa sulkea silmänsä? Eikä siis sillä tavalla kamala, että elokuva olisi huono, vaan että elokuvan käsikirjoittajat eivät anna, eivät tunne, armoa. Tarina johtaa alinomaa synkempään suuntaan, eikä katsoja voi vaikuttaa hahmojen vääriin valintoihin. Ei auta, vaikka huutaisi tai tekisi mitä. Sen tunteen saa, jos katsoo kesäkuun lopussa ensi-iltansa saaneen brittiläisen Netflix-alkuperäiselokuvan Calibre (2018).

CalibreCalibre on elokuva, josta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta. Tiivistettynä kyseessä on trilleri, jossa kaksi kaverusta, isäksi piakkoin tuleva Vaughn (Jack Lowden) sekä villi ja vapaa Marcus (Martin McCann), lähtevät viettämään eräänlaisia varpajaisia metsästysretkelle. Reissu kuitenkin epäonnistuu täydellisesti, ja lopulta Vaughn ja Marcus joutuvat tekemään kohtalokkaita ratkaisuja. Elokuvan piinaava atmosfääri on ahdistava ja klaustrofobinen, ja vaikkei tarina ole alusta loppuun aivan uskottava, juoni lukitsee katsojan talutushihnaan, josta ei oikeastaan edes tahdo rimpuilla pois.

Se, mihin minä Calibressa eritoten ihastuin, oli paradoksi. Ensimmäisen pitkän elokuvansa ohjanneen ja käsikirjoittaneen Matt Palmerin kynästä syntyi nimittäin tarina, jonka hahmot liikkuvat ei-kenenkään-maalla. Katsoja joutuu niin ikään ikävien valintojen eteen, kun pitää miettiä, keitä sympatisoisi ja keitä ei. Sankareita elokuvassa ei oikeastaan ole, ei, vaikka ihmismieli mielellään asettuu hätää kärsivän yksilön puolelle. Parhaimmillaan elokuvassa onkin ripaus Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus (1866) -romaanin taikaa, kun hahmot joutuvat Rodion Raskolnikovin elkein kärsimään päätöksistään. Elokuvan keskeisin teema onkin ikiaikainen – valehtelu ei kannata eikä valheita voi haudata, sillä joskus ne kuitenkin nousevat takaisin esiin.

CalibreToisaalta elokuva käsittelee myös isyyttä, sitä, kun nuoren miehen vapaus niin sanotusti loppuu perheenlisäyksen myötä. Marcus käskeekin Vaughnia nauttimaan viimeisistä ”vapaista” päivistään, koska pian Vaughn ehtii viettää aikaansa ainoastaan kotona lapsensa kanssa. Lapsi on kaverisuhteille kuin myrkky, joka lopettaa villit illat ja huolettoman hauskanpidon. Lapsi – ja isyyden vaatima vastuu – suorastaan tappaa kaverisuhteet: märkä viikonloppu vaihtuu uniltaan heräävän vauvan hoivaamiseen. Elokuvan nimi, kaliiperi, voikin viitata paitsi metsästyskiväärin piipun mittayksikköön myös elimeen, jolla Vaughn on vaimonsa siittänyt.

Calibre on onnistunut trilleri myös sen vuoksi, että elokuvan näyttelijät tekevät varsinaisen nappisuorituksen. Eritoten Tony Curran suorastaan loistaa roolissaan, mutta myös Lowden ja McCann jäävät myönteisellä tavalla mieleen. Ian Pirie on niin ikään mieleenpainuva näky melko pelottavassa roolissaan. Kyseessä ei kuitenkaan aivan ole neljän saati viiden tähden elokuva, koska tarina ei äidy tarpeeksi filosofiseksi tai ikimuistoiseksi. Viihdyttävänä trillerinä Calibre joka tapauksessa ajaa asiansa paremmin kuin hyvin.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä