Kauhulänkkärin komea paluu

Turvenaamainen Kurt Russell loisti viime vuonna kahdessa westernissä, joista tunnetumpi on Quentin Tarantinon The Hateful Eight ja vähemmälle huomiolle jäänyt S. Craig Zahlerin Bone Tomahawk. Jos pitäisi valita kumman katsoisi uudelleen, niin vaakakuppi kallistuu oitis jälkimmäisen hyväksi. Russell, western ja kumarrus 1970- ja 80-luvun italialaisille kannibaalielokuville kun ovat yhdistelmä, josta voi syntyä vain jotain hyvin rujoa ihmeteltävää.

Bone TomahawkOhjaaja-kuvaaja-käsikirjoittaja-kirjailija Zahlerin reilu parituntinen esikoisohjaus on piristävä malliesimerkki maltista rakentaa jännitteinen tarina ilman turhia hössötyksiä. Hidas on hyvä eikä hyvin pieni budjetti näy muuten kuin siinä, miten vähäiset rahat on käytetty taidokkaasti. Elokuvalla on aikaa hengittää. Kuin myös sen henkilöillä, vaikka ilma paakkuuntuukin loppua kohti.

Moinen on nykyään harvinaista ja Bone Tomahawkia katsellessa mielessä kummittelevat monet vanhat kengännauhabudjetilla mutta asenteella, näkemyksellä ja tyylillä pusketut kulttielokuvat kauhun ja goren genreissä. Varttuneimmille gore-faneille kyseessä on tuore helmi.

Bone TomahawkElokuvan juonesta kannattaa tietää mahdollisimman vähän. Tarina muutaman miehen etsintäpartion matkasta kohti ankaraa alkukantaisuutta palkitsee loppupuolella brutaalilla tavalla, jos ilmaisu sallitaan. Tapahtumien logiikka on sivuutettu, kun maili maililta tunnelma lähestyy käsin kosketeltavan karmivaa ahdistavuutta aavikon pölyjen todellakin karistessa silmistä.

Tenhoavinta Bone Tomahawkissa ovat sen niminäyttelijät sekä etenkin elokuvan ehdoton totisuus ja miten vakavissaan se itsensä ottaa. Huumori on korkeintaan mustaakin sysimustempaa. Tämä on myös väkevää perinnetietoisuutta, josta vallitsee huutava puute. Richard Jenkinsin vanhan, hömelön apulaisseriffin läpänheitto ei iske matkakumppaneihin. Vitsit ja äijähuumori aiheuttavat vain eripuraa. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä eikä siihen muuta mahdu. Okei, on elokuvassa kirjaimellisesti pirunmoista ironiaakin. Sankarien synkän reissun voi tiivistää myös valkoisen miehen veriseksi putkiaivopainajaiseksi.

Bone TomahawkLoppujen lopuksi tymäkkä lajityyppileikittely tarjoaa varsin näppärän ja monitulkintaisen elokuvakokemuksen. Sitä huomaa olevansa hiukan hukassa ensimmäisen katselukerran jälkeen, että miten tähän nyt pitäisi suhtautua. Ja kuinka tuota hämmennyksen tunnetta onkin huomannut kaivanneensa. Ainakin tietää juuri nähneensä oikean elokuvan. Suurimmasta osasta valkokangasvilistelystä ei voi sanoa samaa.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä