Isä meidän

Jos tarkastelee nyky-Hollywoodin vanhemman polven näyttelijöiden karjukaartia, eipä sieltä monta olemuksellaan ja naamallaan uskottavaa äijää nouse esiin, nuoremmista puhumattakaan. Mutta reilu kuusikymppinen Mel Gibson on ehdottomasti yksi karismaattisimmista karjukinon edustajista niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Sille rakentavat kumuavaa kaikupohjaa myös hänen kirjava aiempi uransa ja yksityiselämän törttöilyt.

Blood FatherBlood Fatherissa ahavoituneen ja karhean karvaisen Mel-sedän vanhatestamentillisen ankara läsnäolo on sellaista luokkaa, että häntä olisi hypnoottisesti tuijottanut vaikka aivan luokattoman huonossakin lopputuloksessa lukemassa kaksikymmentä vuotta vanhaa Pirkanmaan puhelinluetteloa. Eikä Blood Father ole missään nimessä huono.

Kadoksista palanneen teini-ikäisen tyttärensä ongelmia ratkomaan lähtevä entinen linnakundi, sekakäyttäjä ja prätkäjengiläinen tekee sen, mitä isän on tehtävä päihteettömän mielen kaikella ja kaikkensa antavalla kirkkaudella. Ja keskittyminen ei juurikaan herpaannu. Tämä elokuva ei välitä kysyä välillä katsojalta, että onko hyvä olla. Lupaa ei kysytä eikä anteeksi myöhemmin pyydetä.

Blood FatherGibson sopii rujoihin moraalisaarnoihin, jotka ovat outoja himmeleitä tahattoman komiikan, ihmisen perustunteiden kipupisteiden, syvälle iskevän inhimillisyyden ja vanhoillisen kirkastumisen sekamelskoista ja yhteentörmäyksistä. Tämä näkyy erityisesti myös hänen omista ohjauksistaan, joita katsoessa pölhökustaampikin tajuaa, että nyt ei kekkuloida tavanomaisten latteuksien ja keskivertovellien äärellä.

Tiukka ja kokonaisvaltainen taiteellinen onnistuminen ja suuri mestariteos Gibsonilta ohjaajana vielä uupuu, josko sitä tuleekaan, vaikka lähellä toki ollaan oltu. Joka tapauksessa Mel-sedän tuimia löylyjä aina odottaa. Ikään kuin menisi ottamaan vastaan ansaittua selkäsaunaa ja sovittamaan syntejä, joista ei itse edes ollut tietoinen. Jonkin ehdottoman totuudellisen salaisuuden äärellä ne pyörivät ja siksi kiehtovat. Tätä hän henkii uransa syyspuolella myös näyttelijätyössään harvinaisen voimallisesti.

Blood FatherBlood Fatherissa olisi ollut aineksia vielä paljon vinoutuneempaan ja vinksahtaneempaan maailmankuvaan, mutta kyseistä irtiottoa ja hurjaa loikkaa seuraavalle tasolle ei tapahdu, vaikka sitä koko ajan odottaa jännitteiden ikävä kyllä hiipuessa loppua kohti. Ranskalaisohjaaja tekee perusvarman hyvää jälkeä, mutta kieltämättä kutkutti ajatus siitä, että millainen keitos näistä asetelmista olisi syntynyt esimerkiksi sellaisen raskaan sarjan yrmeän velhon kuin William Friedkinin käsissä.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä