Muisto ihmisyydestä

Philip K. Dick oli tieteiskirjallisuuden suuria visionäärejä, jonka tuotanto on epätasaisuudessaankin yhä hämmentävän idearikasta luettavaa. Blade Runner – palkkionmetsästäjä (1968) ei ehkä ole Dickin paras romaani, mutta se on jättänyt pysyvän jäljen populaarikulttuuriin peruskysymyksellään: mikä lopulta erottaa androidit ihmisistä?

Blade Runner 2049Muistin ja identiteetin kysymykset toistuvat Denis Villeneuven elokuvissa. Blade Runner 2049:n replikantit ovat sukua Incendiesin (2010) vaietulle perhetraumalle, Enemyn (2013) kaksoisolento -teemalle ja Arrivalin (2016) muukalaiskuvaukselle.

Villeneuvea ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Blade Runner 2049 taisi lopulta olla enemmän kriitikoiden kuin suuren yleisön elokuva: ainakaan se ei lunastanut sille asetettuja lipputulotoiveita. Tämä ei tietenkään kerro mitään elokuvan laadusta.

Blade Runner 2049Keskustelu elokuvasta on jumittunut turhauttavaan väittelyyn siitä, kuinka hyvä tai huono se on verrattuna Ridley Scottin ohjaamaan alkuperäisteokseen. Pikemminkin voisi keskustella siitä, miksi kumpikin filmatisointi on sivuuttanut Dickin romaanin satiirisen yhteiskuntakritiikin. Ehkä Dickin ennakoima maailma on meille jo liian totta.

Blade Runner (1982) on tieteiselokuvan harrastajien palvoma klassikko, joka on säilyttänyt lumovoimansa. Turha sitä on silti minään pyhäinjäännöksenä pitää. Sekin floppasi taloudellisesti ensi-iltakierroksellaan.

Suhteessa tämän päivän tieteiselokuvaan Blade Runner 2049 on yhtä erikoinen tapaus kuin Scottin elokuva oli omana aikanaan – tosin eri syistä. Villeneuven elokuva erottuu edukseen 2000-luvun tieteiselokuvatuotannon toimintaryskeisestä valtavirrasta.

Blade Runner 2049Elokuvan hallitsevana sävynä on etäisyys ja kliininen tunnekylmyys. Yhteiskunta näyttäytyy kaatopaikkana, jossa hyväksikäytettävinä ovat niin replikantit kuin ihmiset. Androidit ovat vain inhimillisempiä kuin ihmiset. Dystopian ankeutta puhkoo vain replikantti K:n ja hänen virtuaalisen naisystävänsä vähäeleisen herkkä rakkaustarina.

Blade Runner 2049 on hidas, pohdiskeleva, paikoin jopa staattinen elokuva. Hitaus on sekä lumoavaa että itsetarkoituksellisuudessaan myös ärsyttävää. Mestarikuvaaja Roger Deakinsin kädenjälki on henkeäsalpaavan kaunista ja dystooppisen rujoa. Blu Ray -julkaisun (muuten yhdentekevien) lisämateriaalien haastattelussa Villeneuve myöntääkin, että elokuva on yhtä paljon Deakinsin luomus kuin hänen.

Blade Runner 2049Audiovisuaalisesti elokuva on maalauksellisuudessaan vastaansanomattoman komeaa jälkeä. Villeneuve on kuitenkin ihastunut kuviinsa niin, että kokonaiskesto painuu reilusti yli kahden ja puolen tunnin. Elokuvateatterikokemusta pituus ei haitannut, johtuen myös painostavan tehokkaasta äänimaailmasta. Vangitsevan minimalistinen äänimaisema on elokuvan kantava voima.

Tallenteena ja televisioruudusta katsottuna vaikutelma on toinen: herää kysymys, olisiko kokonaisuus jäntevämpi tiiviimmällä leikkauksella. Vertailukohtana tulee mieleen Alex Garland, joka Hävityksessä (2017) onnistuu kertomaan monimutkaisemman tarinan alle kahdessa tunnissa, ja visuaalisesti yhtä mieleenpainuvalla tavalla.

Blade Runner 2049 ei ole ohjaajansa paras elokuva – se on mielestäni Sicario (2015) – mutta se kuuluu tämän vuosikymmenen tieteiselokuvien valioluokkaan. Se on vaikuttava tulkinta science fictionin klassisesta koneihminen-teemasta.

Elokuvan todellinen arvo mitataan kuitenkin vasta vuosikymmenten päästä. Näyttääkö se silloin omaan vakavuuteensa tukehtuvalta tekotaiteelta? Vai 2000-luvun tieteiselokuvan merkkiteokselta, jonka häikäisevää kuvamaailmaa yhä ihaillaan?

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 6 henkilöä



Lue myös