Billie kotikatsomo

1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut legendaarinen laulutähti Billie Holiday on päässyt taas uuden dokumentin kohteeksi. Mysteerisen oman elämänsä sankarin pään sisälle on vaikea enää jälkeenpäin kurkistaa. Kunnianhimoisessa projektissa ollaan jopa joskus lähellä onnistumista, mutta lopulta kokonaisuus kaatuu elokuvan tylsään ulkoasuun ja rytmitykseen.

Urheiludokumentteihin erikoistuneen ohjaajan James Erskinen elokuvalla on kaikesta huolimatta oleellinen historiallinen arvo. 1970-luvulla menehtyneeltä journalistilta Linda Lipnack Kuehlilta jäi kirjoittamatta elämäkerta Billie Holidaysta. Hänen ennen julkaisematon haastattelumateriaalinsa toimii elokuvan päälähteenä. Sekä nämä 70-luvulla nauhoitetut äänenpätkät että elokuvaa varten kuvatut haastattelut ovat varsin kiinnostavia ja omaavat oikeaa historiallista arvoa. Harmi ettei niitä saatu parempaan elokuvaan.

Kuehlin ja hänen epäilyttävän kuoleman sisällytys tarinaan ei onnistu sulavasti. Hyväosaisen valkoisen journalistin vaikeudet eivät toimi Holidayn tarinan rinnalla, vaan tekevät ohjaajakäsikirjoittajan valinnoista ja motiiveista epäselviä. Kyseessä ei myöskään ole mikään maininta, vaan käytännössä Kuehl on toinen dokumentin päähahmoista. Hahmojen tarinat rinnastetaan kuin ne peilaisivat jollain tapaa toisiaan, mutta mitään arvokasta sanottavaa näillä taiteellisilla valinnoilla ei silti tunnu olevan.

On epäselvää, miksi Holidayn kiinnostava tarina pilattiin tällaisella formaatilla. Dramaattiset musiikit ja zoomissa edestakaisin räpsyvät valokuvat tuovat mieleen 15 vuoden takaisista televisiodokumenteista surkeimmat keskiyön rikosjutut. Kohteen elämässä riittää draamaa ilmankin tällaisia elementtejä. Se olisi jopa välittynyt vakavana ja koskettavampana ilman niitä.

Leikkauspöydällä luotu rumuus sitoutuu myös elokuvan poliittiseen elementtiin. Afroamerikkalaisten koettelemukset ja rooli maansa musiikkiteollisuuden nousussa ovat tärkeitä osia Holidayn tarinaa ja niitä voi kauniisti elokuvakerronnassa peilata nykypäivään. Haastattelumateriaaleissa onkin tarpeeksi luomaan nämä yhtymäkohdat ilman Youtube- ja stokkivideoiden kömpelöä käyttöä. Nämä valinnat tekevät teoksesta vain kornimman.

Kuinka ironista onkaan, ettei elokuvan valkoinen ohjaaja ole selvästikään kovin kiinnostunut itse Holidayn tarinasta, kun valkoihoisten kontrolli musiikkibisneksessä esiintuotavista asioista saa elokuvassa haastateltavilta kovimmat kritiikit. Intohimoa sisältänyt projekti olisi näyttänyt erilaiselta. Aiheesta ja haastattelumateriaaleista olisi voitu saada kylmäävämpi ja tunteellisempi tarina. Lopputulos on kuitenkin kovin unohdettava tv-tason dokumentti, josta ei paljoa päähän jää, vaikka käsillä onkin ennennäkemätöntä ja -kuulumatonta materiaalia, joka jaksaa kiinnostaa.