Ao – viimeinen luolamies kotikatsomo

Ranskalainen Jacques Malaterre on ohjannut kotimaassaan dokumentteja, jotka ovat käsitelleet ihmiskunnan alkutaipaleita, evoluution kehitystä ja kivikautta. Ei olekaan siis ihme, että Malaterre innostui tarttumaan aiheeseen myös fiktioelokuvan kautta.

Marc Klapczynskin Ao l'homme ancien -kirjaan perustuva Ao – viimeinen luolamies kertoo nimensä mukaisesti Ao-nimisestä neandertalinihmisestä (Simon Paul Sutton), joka elää kylmässä Siperiassa vähiin supistuvan klaaninsa kanssa. Kun naapuriheimon jäsenet murhaavat Aon klaanilaiset aina vaimoa ja vastasyntynyttä lasta myöten, Ao päättää lähteä vaellukselle kohti lämpimämpiä kotiseutuja.

Aon tarinan alkutaival on toteutettu varsin näyttävästi ja visuaalisesti kauniisti. Ao vaeltaa turkikset päällään lumisessa erämaassa ja kohdatut eläimet, kuten iso jääkarhu, ovat aitoja eläimiä eivätkä tietokoneella kyhättyjä virtuaalieläimiä. Ohjaajan dokumentaarinen tausta näkyy hyvällä tavalla. Osa elokuvasta muistuttaa luonnontieteellisen historian dokumentaarista dramatisointia, ja sekä miljöö että hahmot ovat yksityiskohtaisia. Lisäksi elokuva on kestoltaan varsin napakka ja reilut 80 minuuttia pitää rytmin hyvänä.

Simon Paul Sutton esittää kivikauden neandertalinihmistä tunteella ja eläytyen. Partainen ja pitkätukkainen Ao muistuttaa jonkin verran turkiksiin puettua Jone Nikulaa. Aon sanavarasto rajoittuu örähdyksiin ja murahduksiin, mutta Suttonilla ovat luolamiehen eleet ja kehonkieli hyvin hallussa. Karvaisen lattaotsan tuskien täyttämää odysseiaa kohtaan tuntee sympatiaa, kun muut neandertalinihmiset näyttävät olevan jo poissa ja Ao on lajinsa viimeinen edustaja, kun homo sapiens puskee päälle.

Homo sapiensista Ao löytää kuitenkin elämänsä rakkauden, kun mies kohtaa homo sapiens -naisen Akin (Aruna Shields). Lajienvälinen rakkaustarina on kuitenkin ongelmallinen. Tässä vaiheessa elokuvan tarina keskittyy perinteiseen poika kohtaa tytön -asetelmaan ja jättää kivikautisen maailman lievästi taka-alalle. Sen verran on realismi joutunut antamaan periksi elokuvatodellisuudelle, että Akin näköisiä siloteltuja seksipommikaunottaria tuskin liikuskeli kivikaudella, mutta tämän antaa anteeksi, koska näyttelijätär pyrkii eläytymään rooliinsa tosissaan eikä sievistele turhia.

Kertojanääni aiheuttaa elokuvissa usein ristiriitoja. Aossa sisäisten monologien käyttö on tavallaan perusteltua, sillä luolamiehet ja -naiset vain murahtelevat. Toisaalta moni kohtaus toimisi myös sellaisenaankin, elekielellä ja ärähdysten varassa. Lisäksi paikoin syntyy tahattoman koominen kontrasti, kun Ao filosofoi pitkät pätkät sisäisessä ajatusmonologissaan ja kaikki tämä kiteytyy pariin ölähdykseen. Toisaalta asiat eivät ole aina muuttuneet homo sapiensinkaan kohdalla. Monet syvällisesti ajattelevat miehet eivät välttämättä halua lörpötellä sen enempää leirinuotiolla istuessaan.

Vaikka Aossa on omat puutteensa, Malaterren dokumentaarinen tausta ja asiantuntemus aiheesta tekevät teoksesta valtavirrasta poikkeavan ja varsin kiinnostavan. Katsoja voi samaistua Aon odysseiaan ja pohtia samalla omia teorioitaan siitä, mitä todellisuudessa tapahtui kun homo sapiens kohtasi neandertalinihmiset.