Andalusialainen koira kotikatsomo

Andalusialainen koira on surrealismin mestariksi nimetyn Luis Buñuelin tunnetuin elokuva. Sen tekemisessä häntä auttoi toinen surrealismin mestari, taiteilija Salvador Dali, jonka läsnäolo antaa levotonta unta – vai painajaista – muistuttavalle elokuvalle erityistä painoarvoa.

Mykkäteos kestää vaivaiset 16 minuuttia, mutta on tulkinnanvaraisuudessaan mielenkiintoisempi kuin monet koko illan elokuvat. Kommenttiraidalle on valittu puhujaksi brittiläinen avantgarde-asiantuntija Robert Short, joka vetää nokkelia johtopäätöksiä elokuvan sisällöstä.

Esimerkiksi Andalusialaisen koiran avauskohtaus on Shortin mielestä elokuvahistorian keskustelua herättänein kaksiminuuttinen. Väite vaikuttaa uskottavalta, sillä monet tuntevat kohtauksen sisällön, vaikka eivät ole nähneet elokuvaa.

Alku on muusta elokuvasta irrallinen jakso. Ensimmäinen hahmo, jonka näemme, on itse Buñuel. Hänet nähdään teroittamassa partaveistä, jolla hän hetkeä myöhemmin viiltää naiselta silmän auki. Enempää ei vaadita. Nokkelasti leikattu kohtaus ei peittele mitään ja tempaisee katsojan mukaan tapahtumien pyörteeseen.

Huomio siirtyy varsinaiseen juoneen. Kadulla pyöräillyt mies kaatuu ja loukkaa itsensä. Ikkunasta katsellut nainen rientää auttamaan häntä, laukaisten samalla surrealististen tapahtumien sarjan, jota on melko vaikea selittää niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet.

Pohjimmiltaan Andalusialainen koira on rakkaustarina. Se alkaa himosta ja etenee torjunnan kautta hyväksyntään. Surrealistiset juonenkäänteet ovat yllättäviä, mutta eivät tunnu pakotetuilta – outoudelta outouden vuoksi. Kaikki on kerrottu johdonmukaisesti, koska pintakudoksen alla piilevät perinteisen romanssin konventiot.

Shokeeraavista jaksoistaan huolimatta Andalusialaisen koiran todellinen vaikutus perustuu tuttujen ja turvallisten elementtien sekä synkeän surrealismin yhdistämiseen. Pinnallisen turvallisuuden tunteen ja piilevän vaaran samantapainen yhdistäminen on ollut ominaista muun muassa David Lynchin teoksille, ja Buñuel onkin ymmärrettävästi yksi Lynchin suurimmista esikuvista.

Synkeä loppuratkaisu on yksittäisenä kuvana vaikuttava: elottomat rakastavaiset on haudattu puoliksi hiekkaan, mikä voi kieliä sitoutumisesta, rakkauden vakiintumisesta ja muuttumisesta itsestäänselvyydeksi, tai kuten Short sanoo, intohimon kuolemasta. Harva ohjaaja on koskaan käsitellyt himon ja rakkauden koko kirjoa näin musertavasti, ja vielä harvempi on pystynyt tekemään sen yhtä lyhyessä ajassa kuin Buñuel.