Alien Ylösnousemus kotikatsomo

Alien 3:n synkässä finaalissa luutnantti Ellen Ripley syöksyi kuoleman tuliseen pätsiin kuningataralienin purskahtaessa ulos hänen rintakehästään. Samalla elokuvahistorian yksi komeimmista jatkosarjoista näytti päättyneen, mutta tuonelan uni ei olekaan niin ikuista: Alien Ylösnousemuksessa Ripley herätetään henkiin entistä ehompana neljättä painajaista varten. Jälleen kerran Alien-sarja toistaa vanhaa hyvää kaavaa, jossa jokainen osa on itsenäinen näkemyksellinen ja temaattinen kokonaisuutensa. Kaikilla neljällä Alien-elokuvalla on omat Ellen Ripleynsä ja omat alieninsa, jotka sarjan uusimmassa ovat entistäkin limaisempia.

On kulunut 200 vuotta Ripleyn kuolemasta vankilasiirtolassa kapisella Fiorina 161:n planeetanlohkareella. Ripleyn entinen työnantaja Weyland Yutani -yhtiö on historiaa ja ihmiskuntaa johtaa The United Systems Military, joka on ottanut tehtäväkseen aloittaa oman alienfarmin kasvattamisen Auriga-nimisellä avaruusaluksella. Ripleystä jäljelle jääneiden verinäytteiden antaman DNA:n turvin armeijan nyöreissä kiikkuvat tiedemiehet (Brad Dourif ja J.E. Freeman) kloonaavat Ripleyn ja leikkaavat kuningataralienin hänestä irti. Suunnitelmat alieneiden kesyttämiseksi kuitenkin epäonnistuvat, sillä myös alienit ovat edenneet evoluutiossaan pirullisemmiksi kuin koskaan. Kuvioihin sekaantuvat myös karskit palkkionmetsästäjät, jotka ovat kaapanneet varsin kyseenalaisen lastin armeijan tiedemiesten "kokeiluille". Helvetti pääsee Aurigalla irti ja tuttu kissa ja hiiri -leikki alkaa. Lopullisena niittinä alieneita vilisevä alus ottaa suunnan kohti Maata...

Episodimainen tykitys

Alien Ylösnousemus on visuaalinen ilmestys. Ranskalaisohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n otteessa on samaa groteskia hillittömyyttä kuin hänen aikaisemmissa elokuvissaan Kadonneiden lasten kaupungissa ja Delicatessenissa (kummatkin yhteistyössä Marc Caron kanssa). Myös Jeunet’n hovikuvaajan, Darius Khondjin, kädenjälki hehkuu erittäin voimakkaasti. Hänen visuaalisessa tyylittelyssään näkyvät Fincherin Seiskan ja Kadonneiden lasten kaupungin sysimustat, uhkaa huokuvat synkät varjot, kullanruskean ruosteen eri vivahteet ja valot, jotka leikkaavat pimeyttä kuin partaveitsen terä.

Jeunet’lle tyypillisellä perverssillä tavalla Alien Ylösnousemus on kiehtova yhdistelmä komiikkaa, kauhua ja makaaberia painajaista. Kaiken perinteisen toiminnan, liman ja hysterian keskellä elokuva pystyy herättämään mielenkiintoisia kysymyksiä myös kloonauksen etiikasta. Etenkin kohtaus, jossa Ripley löytää hänen aiempien seitsemän kloonausyrityksen murheelliset lopputulokset, on äärimmäisen häiriintynyt ja surullinen. Seitsemäs groteski alien-Ripley-mutantti on vielä elossa vaikertaen olemassaolon tuskaansa: tässä mykistävässä kohtauksessa ohitetaan muutamassa minuutissa paljon sellaista, mistä David Cronenberg ei ole koskaan edes osannut uneksia.

Neljäs Alien ei kuitenkaan ole aivan niin ironinen ja rankka tykitys kuin mitä se olisi voinut olla. Selvästikin tuottajat ovat painostaneet ohjaajaa lisäämään elokuvan kerronnan kannalta turhia kliseitä sinne tänne. Ennen kuin Alien Ylösnousemus sai maailmanensi-iltansa liikkui monia huhuja erinomaisesta käsikirjoituksesta, joka kuitenkin on kokonaisuuden heikoin lenkki. Elokuvassa on kiehtovan alun jälkeen liian paljon tyhjänpäiväistä vaeltelua ja suvantokohtia. Tapahtumat etenevät episodimaisesti ja epätasaisesti, etenkin puolivälin tienoilla, ja vasta sen jälkeen Jeunet onnistuu saamaan otteen elokuvasta. Viimeistään rautaisesti rytmitetyn vedenalaisen sukellusjakson myötä roisien kohtausten juoksutuksessa alkaa todellakin olla tappamisen meininki: hurjat toiminnalliset piikit seuraavat toinen toisiaan aina irvokkaaseen loppurutistukseen.

Alien-Ripley

Ylösnoussut luutnantti Ellen Ripley on voimakas ja hänen verensä on alienmaisen hapokasta. Hän tuntee voimakasta yhteyttä hirviöihin, jotka taas ovat saaneet "inhimillisiä" piirteitä. Fyysisestä ylivertaisuudestaan huolimatta Ripley on kuitenkin henkisesti erittäin haavoittuvainen. Koko elokuvan ajan Ripleytä kalvaa karvas epäily uuden olemassaolonsa tarkoituksesta. Hän on ihminen, mutta toisaalta hän on myös uuden aliensukupolven kantaäiti. Alien-sarja on Ripleyn päättymätön odysseia, jota pönkittävät loppumattomat hyökkäykset, tulikokeet ja koettelemukset. Ei heti tule mieleen elokuvan historiassa toista hahmoa, jota on yhtä paljon ahdistettu pimeän luonnon perimmäisellä olemuksella, kaupallisen lisääntymisen itsetietoisilla vaatimuksilla sekä maailmankaikkeuden kertakaikkisella jumalattomuudella.

Etenkin Ripleyn luonnekuvan osalta Ylösnousemus syventää merkittävästi sarjan tuttua äiti-lapsi-teemaa, joka viedään ironisesti vastenmieliseen, yhtä aikaa irvokkaaseen ja tunteelliseen kliimaksiin, kun uusinta uutta alienevoluutiota edustava monsteri hyväilee rakkaudella kantaäitiään. Siinä missä Weaverin Ripley-hahmo jaksaa edelleen vakuuttaa, niin Winona Ryderin näyttelemä androidi, Call, on elokuvan muutoinkin stereotyyppisen henkilökabinetin heikon lenkki. Ensinnäkin Ryder vaikuttaa lähinnä säälittävältä synteettiseltä kettutytöltä karskien kaappareiden - Michael Wincottin, Ron Perlmanin, Gary Dourdanin ja Dominique Pinonin - seurassa. Toiseksi Ryderin roolihahmon perimmäinen tarkoitus jää kaikesta selittelystä huolimatta epäselväksi, ja kun hänen oikea luontonsa paljastuu, niin se vain herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia.