Albiino alligaattori kotikatsomo

Albiino alligaattori on Oscar-voittaja Kevin Spaceyn debyytti ohjaajana. Kovan luokan, ja myös teatterissa pitkää sarkaa tehnyt, näyttelijä onnistuu yllättämään positiivisesti. Albiino alligaattori on tiukaksi kiristetty noir thrilleri kolmen rikollisen epätoivoisesta taistelusta pattitilanteessa, josta ei ole ulospääsyä. Spaceyn esikoista tulee helposti verrattua Reservoir Dogsiin, koska asetelmissa on paljon samaa henkeä. Spacey luottaa kuitenkin eri asioihin kuin Tarantino, joka kuljettaa "coolisti" tarinaa ja dialogia yhdessä rullaavan visuaalisen draivin kanssa, kun taas Spaceyn lähestymistapa on paljon intiimimpää ja yksittäisiä tunnetiloja luotaavampaa. Yhteistä on kuitenkin se, että kummallakin ohjaajalla on kanttia jättää tilaa loistaville näyttelijäsuorituksille toiminnan korostamisen sijaan.

© 1996 UGC

Dova (Matt Dillon), Milo (Gary Sinise) ja Law (William Fichtner) ovat pikkurikollisia, joita FBI ajaa takaa epäonnistuneen keikan jälkeen. Kaikki on kuitenkin erehdystä, koska virkavalta luulee, että autossa on jokin aivan muu epäilty. Hurja takaa-ajo aiheuttaa kolmen agentin kuoleman. Roistot pakenevat läheiseen kapakkaan nimeltä Dino’s Last Chance Bar, jossa he ottavat läsnäolijat panttivangeikseen. Kapakan ulkopuolella FBI- ja ATF-agentit sekä New Orleansin poliisi alkavat virittää saartorengastaan. Tunnelma kiristyy, kun roistot epätoivon vimmalla yrittävät keksiä poispääsyä totaaliselta vaikuttavasta pattitilanteesta...

Intensiivisesti ihmisyydestä

Albiino alligaattorin juonikuviohan ei tarjoa mitään uutta, vaan hyvin kaluttua aihepiiriä. Elokuvan tarina on kuitenkin huolella ja tarkkuudella rakennettu, ja kuluneessa rainassa on muutama toimiva yllätysmomenttikin. Samoin Spacey on onnistunut ujuttamaan esikoiseensa myös pieniä visuaalisia kikkoja niin, että yhdessä vahvan kerronnan kera jännitys säilyy koko elokuvan ajan varsin intensiivisenä. Elokuvan juonirakenne on perinteisellä tavalla odottamattomien yhteensattumien summa, jossa päähenkilöt yrittävät turhaan pyristellä kohti vapautta - parhaan noir tyylin mukaisesti. Mikään ei ole sitä, miltä se ensimmäiseksi näyttää. Albiino alligaattori on vivahteiltaan rikas elokuva, jossa on ironian, tilanteen ja tunnelman tajua sekä ajoittain myös mustaa huumoria. Käsikirjoittaja Christian Forte on onnistunut työssään yli odotusten.

Olisi suorastaan rikollista paljastaa, mitä elokuvan nimi tarkoittaa, sillä se on olennainen eksistentialistisiin mittoihin paisuva vertaus tarinan tapahtumakeskiölle. Albiino alligaattori -allegorian heittää ilmoille rikollisista sosiopaattisin, ironisesti nimeltä Law, jonka hauikset ja tyly olemus symboloivat perimmäisintä - ja myös johdonmukaisinta - eloonjäämisviettiä ja selviytymisen raivoa. Muutamissa hienoissa kohtauksissa Albiino alligaattori vie katsojan ihmisyyden pohjimmaisten pohjamutien eteen. Mikä on sopiva uhrauksen hinta voiton saavuttamiseksi? Mitä arvoa on armolla, jos menettää oman vapautensa?

Hienoa näytelmäelokuvaa

Jos Albiino alligaattorista jätetään pois alun takaa-ajo ja kapakkaa piirittävät poliisit, niin elokuva kävisi melko suoraan teatterikappaleesta - no, eihän se suotta ole näyttelijän ohjaama. Suurin osa tapahtumista kulminoituu kapakan asiakkaiden ja rikollisten välien kuvaukseen. Näyttelijäkaarti on melkoinen: M. Emmet Walsh kapakan omistajana, Faye Dunaway tarjoilijattarena sekä Viggo Mortensen ja John Spencer asiakkaina.

Rikollisina Matt Dillon, Gary Sinise ja William Fichtner tekevät vakuuttavaa jälkeä. Dillon ja Sinise näyttelevät veljeksiä, Dovaa ja Miloa, joista Dova on joukon pomo, temperamenttinen ja salamannopeasti vaihtuvien mielialojensa vanki, kun taas Milo on humaani rikollinen, joka haluaa tilanteen laukevan ilman väkivaltaa oman vapauden menettämisen uhallakin. Fichtnerin raa’an karismaattisesti tulkitsema Law on sen sijaan hulluuden rajamailla kieppuva lihaskimppu, joka on valmis aloittamaan verilöylyn koska tahansa. Poliisien joukossa myös Joe Mantegna tekee loistavaa työtä. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän pistää nenäkästä ja ylienergistä tv:n naistoimittajaa kerrassaan alta lipan, on elokuvan parhaimpia.

Keskittymisessä näyttelijätyöhön on myös heikkoutensa, sillä sivuroolit (Walsh, Mortensen, Mantegna) jäävät turhankin vähälle huomiolle pelkästään tapahtumia täydentävinä hahmoina. Albiino alligaattorin kulmakivinä ovat ammattitaitoiset näyttelijät, tiivis tunnelma ja sujuva dialogi, vaikka elokuvan yhtenä heikkoutena on sekin, että välillä tyhjäkäyntinen puhe syö parasta terää jännityksen tunteesta ja intensiivisen klaustrofobisesta tunnelmasta. Puutteistaan huolimatta Albiino alligaattori on kuitenkin hyvä ja perinnetietoudessaan väkevä näytelmäelokuva, joka tasapainottelee kiehtovan itsetarkoituksellisesti piintyneiden lajityyppikonventioiden ja yllätystekijöiden rajamaastossa.

P.S. Olisi ollut mukavaa nähdä tämäkin elokuva teatterissa.