Vaikeuksien kautta
Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista vihoviimeinen. Tässä kerrotaan astronauttiveteraani Clifford McBriden (Tommy Lee Jones) retkistä, hänen tehtävästään tutkia outoja maailmoja, etsiä uusia eliömuotoja ja kulttuureja, rohkeasti mennä sinne, minne kukaan mies ei ole ennen mennyt. Tai kerrottaisiin, jos mies ei olisi hylännyt perhettään ja kadonnut Jupiterin tutkimusreissullaan.
Parin vuosikymmenen päästä Cliffordin poika Roy (Brad Pitt), astronauttisankari itsekin, saa kuulla, että kenties hänen isänsä vielä eläisi siellä jossain. Ei kun hakureissulle, mutta avaruudessa ovat pitkät etäisyydet, kestämätön yksinäisyys ja tappava ympäristö, eikä sieltä edes näytä löytyvän älykästä elämää ihmislajille seuraksi. Ohjaaja James Gray tuntuu vihjailevan, että kenties itseään ja tunteitaan pakenevien isän ja pojan olisi ollut parempi pysyä alun perinkin maan kamaralla.
Ollakseen ison kaliiberin järkälemäinen avaruustieteiselokuva Ad Astra on harvinaisen välinpitämätön ihmiskunnan yrityksille poistua omalta planeetaltaan. Se on vahvaa sukua Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu: 2001 -elokuvalle (1968) olematta avaruusseikkailu ollenkaan. Ennemmin se on seikkailu jäyhän miehen jäyhään mieleen, jossa pitkään ja huolella tukahdutetut tunteet nousevat väkisinkin pintaan pitkillä ja hirvittävän yksinäisillä etapeilla Maasta Kuuhun, Kuusta Marsiin ja Marsista lähes ikuisuuteen ja takaisin.
Autioiden planeettojen rosoiset pinnat ovat kuin heijastuma kivikasvoisen Royn olemuksesta, ja kuten planeettojen pinnan alla myös Royn ytimessä palaa. Ad Astra on ensisijaisesti tutkielma hiljaisen miehen sisäisestä odysseiasta. Loppumattoman pitkät ja hitaat astronomiset etäisyydet kuvastavat päänsisäistä matkaa, ja sitä heijastaa myös elokuvan tarkoituksellisen hidastempoinen rytmitys. Hitaus luo tiiviyttä ja tunnelmaa. Ainoa selkeä tyylirikko nähdään Kuun kamaralla, jossa ei suinkaan nähdä Tinttiä vaan juonen kannalta ylimääräisiä ja epäkiinnostavia kuupiraatteja. Ajoneuvojen takaa-ajokohtaus on kokonaisuutta ja valittua tyyliä ikävästi rikkova, täysin turha action-segmentti, jonka olisi joutanut leikata tykkänään pois.
Pintatasolla ja visuaalisesti Grayn teos on paikoin kuin Kubrick-pastissi aina kaupallista kuusukkulalentoa myöten. NASA-tason nippelit ja laitteet ovat kauniita karussa käytännöllisyydessään. Kuvaus on sekä hillityn kaunista että kylmän kolkkoa, eikä avaruuden tyhjiössä ole ääntä, mikä heijastuu painostavan onttoon äänimaisemaan. Jupiterin päässä jo miltei odottaisi näkevänsä psykedeelisen valoshow’n tai vähintään ison monoliitin.
Henkisesti Ad Astran modernit hengenheimolaiset löytyvät Christopher Nolanin Interstellarin (2014) suunnasta. Vanhempaa sukua ovat Tähtien Sodan kaltaisia avaruussatuja edeltäneet pohtivammat tieteiselokuvat kuten Hiljainen pako (Silent Running, 1972) sekä asimovilaiset tieteisromaaniklassikot, joissa vakavan scifin ytimessä olivat luonnontieteet ja isot filosofiset kysymykset viihteen ja fantastisemman tulokulman sijasta.
Ad Astra ammentaa pääosin hyviä asioita tästä rikkaasta kulttuuriperinnöstä, mutta se on perinyt myös joitain lieviä varjopuolia. Vakavan scifin helmasyntinä on aina ollut itsensä liian vakavasti ottaminen. Myös Ad Astra sortuu ajoittain pönötykseen ja ylenpalttiseen totisuuteen. Elokuvaan vahvasti panostanut Brad Pitt näyttelee Roy McBridea hienovaraisen pidättyneesti ja tekee yhden parhaista rooleistaan pitkiin aikoihin. Ohjaaja olisi silti voinut olla ylikäyttämättä Royn ilmeetöntä tuijotusta, joka hetkittäin tuo mieleen Kummelin klassisen Tonnin seteli -sketsin. Astronauttien työssä vaadittava vakava kurinalaisuus tulee jo muutenkin selväksi.
Ad Astra on harvinainen lajissaan eli ajattelemisen aihetta antavana ja vakavateemaisena avaruustieteistarinana, jonka tuotantoon uskallettiin sijoittaa yli sata miljoonaa dollaria. Teoksen hieman kyynisessä, avaruustutkimuksen kyseenalaistavassa näkökulmassa on paljon kulmikkaita paloja, mutta ei sen kuulukaan olla helposti pureskeltava ja nieltävä viihdespektaakkeli, vaikka elokuvan tuotantoarvot antavatkin koko rahalle vastinetta.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 7 henkilöä
Seuraava:
They Shall Not Grow Old
Teknisesti vaihtelevantasoinen katsaus brittisotilaiden kokemuksiin henkii henkilökohtaisuutta.
Edellinen: Bad Luck Love
Parinkymmenenvuoden takaisessa rikosdraamassa on edelleen särmää, joskin aika on ajanut teoksesta myös ohi.