A Million Ways to Die in the West kotikatsomo

Family Guy -animaatiosarjan luoja Seth MacFarlane on nykyisen komediasukupolven tunnetuimpia ääniä. Hanna-Barbera piirrettyjen käsikirjoittajana uransa aloittanut mies jatkaa huumorillaan Simpsonien luotsaamaa perinnettä. Niin sanotut ”cutaway gagit” kimpoilevat populaarikulttuurin viittausverkostossa, jonka kohderyhmää ovat erityisesti teinipojat ja nuoret aikuiset miehet.

Käsikirjoittajana, ääninäyttelijänä, animaattorina, muusikkona ja tuottajana kreditoituneen moniosaajan siirtyminen elokuvien pariin oli oikeastaan vain ajan kysymys. Aloitus oli ainakin lupaava, sillä esikoisohjaus Ted (2012) otettiin myötämielisesti vastaan niin kansan kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Elokuva miehestä ja tämän roisisti käyttäytyvästä pehmolelunallesta venytti sovinnaisuuden rajoja sopivasti. MacFarlanen tyylin mukaisesti buddy-komedia kuhisi itsetarkoituksellista intertekstuaalisuutta.

Ted menestyi kiitettävästi lippuluukuilla, joten MacFarlanen ohjausuralle oli odotettavissa jatkoa. Western-elokuville silmää iskevä Miljoona tapaa kuolla lännessä on tehty samalla ydinryhmällä mitä Tedkin. MacFarlanen lisäksi mukana ovat aiemmasta elokuvasta tutut käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild. Poikkeuksellinen teos on siinä mielessä, että tavallisesti äänirooleissa esiintynyt MacFarlane on kiinnittänyt itsensä elokuvan pääosaan.

Tarinapohja on tuttu ja turvallinen. Nössön lammasfarmarin (Seth MacFarlane) elämä kokee kolauksen, kun tyttöystävä (Amanda Seyfried) lähtee kävelemään varakkaan kaupustelijan (Neil Patrick Harris) matkaan. Lemmityn takaisin saamisessa miestä avustaa kaupunkiin saapunut hämäräperäinen nainen (Charlize Theron). Tilanne kuitenkin muuttuu, kun paljastuu, että neitokainen on paossa lännen pahamaineisimmalta pyssymieheltä (Liam Neeson).

Miljoona tapaa kuolla lännessä repii huumorinsa parodioimalla villin lännen raadollista todellisuutta. Paukkurautojen ja tuuheiden viiksien täyttämässä maailmassa elämä on lyhyt, synkkä ja ikävä. Tätä kurjuutta väärään aikaan ja paikkaan syntynyt päähenkilö ihmettelee silmät pyöreänä. Nupit kaakossa irvailevan elokuvan pilkkakirves osuu kohteeseensa verrattain iskevästi, sillä 1800-luvun rajaseutujen romantisoitu elämäntapa elää amerikkalaisessa kulttuurissa vieläkin vahvasti.

Nokkelan ja oivaltavan huumorin vastapainona oireilee kuitenkin navanalusvitsien kivulias kavalkadi. Ruumiin eritteistä ja seksiakteista väännetään komediaa ummehtuneella matalaotsaisuudella. South Parkin kaltainen äärimmilleen viety mauttomuus jää kokonaisuudelta saavuttamatta, kun tilalla on lähinnä lapsellista kikattelua, jollaista aikuisille suunnatussa komediassa voi vain ihmetellä.

Teoksen langat ovat olleet nähtävästi pitkälti MacFarlanen käsissä, mikä johtaa myös moniin virheratkaisuihin. Lännenkomedian päähenkilön saappaisiin astuminen osoittaa, että monilahjakkaalla miehellä on myös rajansa. Näyttelijänä MacFarlane nimittäin ampuu huti maalitaulusta varsin reippaasti.

On vaikea sanoa missä määrin kyseessä on edes fiktiivinen roolihahmo, sillä sarkastisia heittoja viljelevä ja kiiltelevällä hammasrivistöllä virnistelevä lammasfarmari on aika lähellä egoismiin hukuttautuneen ohjaajan mediapersoonaa. Vaivaannuttavinta on katsoa kuinka rutiinilla työskentelevät ammattilaiset pyyhkivät MacFarlanella lattiaa. Karismaattiset Liam Neeson ja Charlize Theron jättävät miehen kokolailla marginaaliin.

Pettymys on myös sekin, että Theronin sinänsä vahva ja hyvin kirjoitettu naishahmo pakotetaan mukautumaan pelastettavan neitokaisen arkkityyppiin. Ratkaisu ei ole kovin mielekäs, kun otetaan huomioon, että MacFarlanen seksistiset heitot jo viime vuoden Oscar-gaalassa ampuivat miestä jalkaan pahemman kerran.

Toisaalta eipä tiikeri raidoistaan tunnu irtautuvan muutenkaan. Nokkelaa dialogia, absurdia huumoria, vähintään yksi musiikkikohtaus ja lukuisia populaarikulttuurin viittauksia, jotka kutittavat kohdeyleisön kollektiivista mediatietoisuutta. Kattaus on MacFarlanen komediaa puhtaimmillaan: tasapainotonta ja väkinäistä, mutta ei missään vaiheessa täysin naurusta riisuttua.

Ohjaajan tyylin tuntevat ja sen parissa viihtyvät siis tuskin täysin vieroksuvat uutukaista. Keskinkertainen lippumenekki lieneekin ollut enemmän kiinni lajityypin valinnassa. Lännenkomedioiden viimeisen virstanpylvään, Mel Brooksin Villiä hurjemman lännen (1974) jälkeen kiinnostus on ollut alati hiipuva, ja komediamaestron klassikkoon verrattuna MacFarlanen juveniili pelleily tuntuu kalseammalta kuin Nevadan autiomaa.