Illuusiot murenevat

Ystäväni eläkeikäiset vanhemmat erosivat äskettäin. Lähipiiri ihmetteli: miten ne nyt vielä tuossa iässä viitsii erota? Vanha aviopari, pysyisivät yhdessä. Fraasiin on pakattu huumoria, mutta myös tiettyä odotusta ikuisuudesta ja muuttumattomuudesta.

Vanhoillakin ihmisillä on, väitetysti, elämä. Tätä kiistanalaista faktaa ei tosin opi Hollywood-tuotannoista, jotka käsittelevät ikäihmisiä vähän kuin ei-valkoihoisia ja naisia. Pääasiassa heidän roolinsa on näytellä alfauroksen mentoria tai menetystä. Vain ani harvoin ikäihmiselle suodaan oma tarina.

45 YearsKate (Charlotte Rampling) ja Geoff (Tom Courtenay) ovat vanha aviopari, joiden elokuva Andrew Haighin ohjaama ja käsikirjoittama 45 vuotta (45 Years, 2015) on. Rakkauden ja tasaisuuden täyttämä suhde kokee järkytyksen, kun Geoffin nuoruusvuosien tyttöystävän Katyan ruumis löytyy. Muistot heräävät ja avioliiton perusta, kahden ihmisen suhde, arvioidaan uudelleen.

Pitkiin, mutta matalaprofiilisiin ottoihin ja rauhallisuudessaan lämmittäviin kuviin brittiläisen pikkukaupungin maltillisesta pulssista luottava puolitoistatuntinen selonteko on juuri sellainen elokuva, jota on soveliasta nimittää laatudraamaksi. On kuin Andrew Haigh ei edes yrittäisi loistaa, hän vain antaa vaivattoman taituruutensa täyttää kuva-alan.

Berliinissä Hopeisilla karhuilla palkitut Rampling ja Courtenay pelaavat herkästi yhteen. Dialogi on ajoittaisessa arkisessa kömpelyydessään uskottavaa, ja monista keskusteluista puuttuu sellainen tavanomainen elokuvamaisuus, joka alleviivaisi jonkin yksittäisen hetken näennäistä käänteentekevyyttä. Tämä tarina on prosessi.

45 YearsKaten sielunmiljöö saastuu, kun hänen miehensä ei sivuutakaan olankohautuksella tapaturmaisesti menehtyneen Katyan löytymistä. Se, että Geoffilla on elämässään ollut vaimonsa ohella toinenkin hänen kasvunsa kannalta äärimmäisen tärkeä ihminen, on Katelle heidän avioliittonsa merkitystä hirvittävällä tavalla murentava isku.

Vaikka niin sanottu länsimainen yhteiskunta on käynyt läpi sekä taloudellisen että henkisen yksilöitymisen kulttuurivallankumouksen, ovat parisuhteet usein yhä edelleen malleiltaan konservatiivisia. Ajatus toisen omistamisesta, ja kaiken meitä edeltävän unohtamisesta on oletus, ei toisinaan harkittu radikaali omistautumisen muoto.

Rakastaessaan sitä mielellään omistaa rakkautensa kohteen. Mustasukkaisuus voi osua niin vanhoihin ystäviin kuin rakkaan exiinkin, jotka eivät olekaan eron myötä muuttuneet suohirviöksi. Sitä haluaa olla paitsi oman elämänsä, niin myös jossain määrin puolisonsa arjen arkkitehti ja liikkeelle paneva voima.

45 YearsTietyllä tapaa Geoffia rangaistaan kohtuuttomasti. Hän olisi toki voinut olla avoimempi, mutta samaan aikaan hänen tarpeensa ja halunsa palata hetkeksi nuoruusvuosiinsa on inhimillistä ja jopa loogista. Ihminen kaipaa asioiden päätökseen saattamista, ja tätä Kate ei ole valmis Geoffille suomaan.

Geoffin täytyisi niellä surunsa, eikä päästää sitä ulos tai puhua siitä. Tuska on käsiteltävä hiljaisuudessa, koska Katyan muistelu tuo esille seikkoja, jotka rikkovat Katen illuusion hänen ainutkertaisuudestaan. Elokuvassa todetaan, että mies huomaa ihmissuhteiden kaltaisten seikkojen arvon vasta oikeissa olosuhteissa. Näinä hetkinä uros soveliaasti kyynelehtii. Ehkä siksi, että muulloin hänelle ei sitä sallita.

45 Years45 vuoden kyky esittää yksiselitteisiä vastauksia pakoilevia kysymyksiä kahden inhimillisen henkilön kautta avaa katkeransuloisesti myös rakkauden ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta ja haurautta. Kaiken hyvyyden kuvaksi kukkasin sivelty rakkaus osoittautuu Michael Haneken Amourin (2012) tapaan Andrew Haighin käsissä yhtä aikaa välittäväksi ja itsekkääksi tunteeksi.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,1 / 7 henkilöä



Lue myös