23 Walks – vielä kerran kotikatsomo

Koiraa kävelyttäessä tapaa ja jopa tutustuu ihmisin, joiden kanssa tuskin muutoin vaihtaisi sanaakaan. Koira toimii tilanteissa ihmisiä yhdistävänä tekijänä ja jopa hieman salakavalasti raottaa ihmisistä puolia, jotka muutoin nopeissa tapaamisissa jäisivät muodollisen kohteliaisuuden kätköihin.

Koirien rooli ihmisiä yhdistävänä tekijänä ei ole kertomusperinteessämme uusi asia, mutta ei myöskään puhkikulutettu aihio, pikemminkin päinvastoin. Koirat ovat niin yleisiä ja omistajilleen merkityksellisiä, että niitä luulisi hyödynnettävän draamoissa enemmänkin.

Brittiläinen käsikirjoitta-ohjaaja Paul Morrison on rohkeasti tarttunut koiravetoiseen draamaan. Kiitellyssä 23 Walksissa koirat eivät toki ole pääosassa, mutta niiden merkitys tarinassa on hyvin olennainen, kun jo varttuneemmat aikuiset Dave (Dave Johns) ja Fern (Alison Steadman) tapaavat ulkoiluttaessaan koiriaan.

On ilahduttavaa seurata, miten elämää nähneet ja elämän myös kolhimat ihmiset vähitellen tutustuvat ja lähentyvät toisiaan. Hahmot ja heidän väliset keskustelut on taiten kirjoitettu ja pääosia näyttelevät Dave Johns ja Alison Steadman puhaltavat tarinaan tarvittavan hengen. Kunnes tulee draamojen pakollinen käänne.

Draama tarvitsee totutusti jonkinlaisen käänteen tarinan jännitteellisyyden säilyttämiseksi. Elokuvissa käänne on usein ylidramaattinen, ja niin se on tälläkin kertaa. Davesta ja Fernista rakennetaan huolella harkitsevia ja elämänkokemusta omaavia ihmisiä, joista naiivius on vuosien myötä karissut pois. Tähän suhteutettuna tarinaan kirjoitettua käännettä on vaikea edes pureksimisen jälkeen kakistelematta nielaista.

Ratkaisu on harmillinen kahdesta syystä. Ensinnä Daven ja Fernin tarina olisi toiminut hyvin ilman käännettäkin. Aikuisten draamaa voisi vaihteeksi rakentaa positiivisten tapahtumakulkujen kautta ilman iankaikkisia ongelmavuoria. Toiseksi käänne tuo tarinaan uusia sangen syviin merkityksiin meneviä teemoja, joita sinänsä tarinassa käsitellään hyvin, mutta liika on liikaa. Yhteiskunnallinen sivujuonne lähtee Ken Loachin teosten poluille, mutta Morrisonilla ei ole, ainakaan vielä, Loachin taitoa sovittaa saumattomasti yhteen ihmissuhteiden ja yhteiskunnallisten ongelmien problematiikkaa.

Morrison kadottaa käänteen myötä elokuvan alun emotionaalisen hienovireen ja loppu on päähenkilöiden pakollisten kohtaloiden seuraamista. Toki lomaan mahtuu useita hienoja hetkiä ja kohtauksia, mutta kokonaisuus ei löydä takaisin niille raiteille, joilla tarina lähti liikkeelle.

Dave Johns ja Alison Steadman ovat koirineen lopulta elokuvaa kannattelevat harteet. He pitävät hahmot uskottavina vaikka tarina ei siihen välillä apuja tarjoakaan. Hienovireisiä aikuisten draamoja tulee nykytarjonnassa sen verran harvoin vastaan, että 23 Walksia ei kannata ohittaa. Elokuvan lopputulemassa on kaikista tarinaan kasatuista ongelmista huolimatta sitä lempeyttä, jota ihmiset ja maailma tarvitsevat.