Ylellä vedettiin kukkahattu silmille


Kun viime viikolla kuulin, että Yle lopettaa Herra Heinämäen esittämisen Lato-orkesterin intiaanihahmon takia, pidin kuulemaani vitsinä. Koska aprillipäivä oli mennyt ja asia tuli vastaan toistakin kautta, oli pakko etsiä käsiin Ilta-Sanomien uutinen: Herra Heinämäen esittäminen Pikku Kakkosessa ja Areenassa on todellakin lopetettu.

Yli kaksikymmentä vuotta lasten audiovisuaalista kulttuuria seuranneelle, siihen perehtyneelle ja siitä kirjoittaneelle tapaus on monella tapaa hyvin kiinnostava. Kyse on jälleen ajallemme tyypillisestä myrskystä vesilasissa, jollaisia sosiaalinen media nostattaa tuon tuosta. Huolestuttavinta ilmiössä on, miten painokkaasti mutta samalla vähäisellä harkinnalla sosiaalisessa mediassa esiin tuotuihin asioihin reagoidaan ja kuinka tunneimpulsiivisesti niihin vastataan. Varsinainen asia, joka pohjimmiltaan on usein aiheellinen, jää lumipallomaisesti vyöryvissä keskusteluissa lähtökuoppaansa. Näin näyttää käyneen Heinämäki-tapauksessakin.

Palatkaamme alkuun. Ilta-Sanomien uutisen mukaan Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja Petra Laiti oli huomioinut Twitterissä, että Herra Heinämäessä nähtävä Lato-orkesterin intiaanihahmo ei edusta tätä päivää. Yle reagoi asiaan nopeasti ja eettiseksi mainitun pohdiskelun jälkeen Herra Heinämäki poistettiin Pikku Kakkosesta ja Areenasta, ja ohjelma siirrettiin katsottavaksi Ylen Elävään arkistoon.

Herra Heinämäki on suosittu lastenohjelma, jota on tehty neljä tuotantokautta (ensiesitykset vuosina 1999, 2009, 2010 ja 2015). Kyse ei ole siis enää aktiivisesti tuotannossa olevasta sarjasta vaan sarjan jaksoja on esitetty uusintoina.

Sarjassa Heikki Hela esittää maanviljelijä Heinämäkeä, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Heinämäen ladossa asustaa orkesteri, joka musisoi sarjan jaksoissa. Orkesterin muusikot, joihin intiaaniasuinen basistikin lukeutuu, ovat sivuhahmoja, joilla ei ole sarjan tarinoissa juuri aktiivista roolia. Bassoa soittava intiaanipäällikkö Punanata on vähäpuheinen hahmo.

Petra Laitin huomio on ihan oikea ja hänen kontekstissaan ymmärrettävä. Pääasiassa populaarikulttuurin synnyttämien stereotypioiden varaan rakennetut karikatyyrit alkuperäiskansojen edustajista eivät juuri koskaan korreloi todellisuuteen eivätkä kunnioita alkuperäänsä. Ja kun miettii, miten alkuperäiskansoja on kohdeltu ja kohdellaan edelleen, kriittinen suhtautuminen karikatyyreihin on ymmärrettävää.

Ja kun Pikku Kakkosen kaltaisessa lastenohjelmassa vuonna 2018 näkyy tällainen karikatyyri, asiasta on perusteltua huomauttaa, sillä lastenkulttuurin sisältöihin on kiinnitettävä huomiota. Laiti on siis periaatteellisella tasolla oikealla asialla, mutta kokonaan toinen asia on, miten Ylellä on toimittu.

Luettuani Ylen luovien sisältöjen vastaavan toimittajan Ville Vilénin ja yleisövuorovaikutuksen päällikön Sami Koiviston kirjoitukset Heinämäki-tapauksesta, en voinut välttyä ajatukselta, että Pasilan norsuluutornissa on vedetty kukkahatut päähän. Koivisto muun muassa perusteli päätöstä sillä, että Ylen lastenohjelmien vakiopaikoilla on oltava sisältöä, jota lapset voivat katsoa turvallisesti.

Vaikka ohjelmaa ei olekaan kokonaan poistettu, niin suositun ohjelman yhtäkkinen poistaminen aktiivitarjonnasta yhden kriittisen huomion seurauksena on varsin radikaali ratkaisu, joka muistuttaa kovasti kukkahattutoimintaa eli miten moraalinen närkästys realisoituu varsinaisen asian ohittaviin ylilyönteihin.

Kukkahattuilussa joku osoittaa jonkin yksittäisen epäkohdan, johon toiset reagoivat suhteettoman suurilla ja mustavalkoisilla toimenpiteillä. Yksittäinen asia nähdään isoksi ongelmaksi, josta on päästävä eroon mahdollisimman nopeasti kieltämisen periaatteella. Tunnetuimpia kukkahattujen aikaansaannoksia kulttuurin saralla on ollut 1980-luvulla säädetty ja sittemmin kuopattu videolaki, jota perusteltiin lasten suojelulla. Eli aikuisille tarkoitettua materiaalia kiellettiin ja sensuroitiin, jotta lapset eivät olisi niitä nähneet vaikka sisältöjä ei ollut lapsille edes tarkoitettu. Varsinaiseen lasten sisältöön ei kiinnitetty sen kummempaa huomiota ja kasariajan pätkiksissä smurffit saivat ihan rauhassa räjäytellä pommeja toistensa naamoille.

Kukkahattujen suurin ongelma on siinä, että he kyllä puhuvat keskustelun tärkeydestä mutta eivät todellisuudessa anna tilaa keskusteluille saati asian analyyttiselle tarkastelulle vaan ratkaisevat asian yksipuolisella sanelulla siitä, mikä on oikein ja miten pitää tehdä. Ylen reagointi Heinämäen intiaanihahmoon on malliesimerkki tällaisesta toimintatavasta.

Lato-orkesterin isä ja sarjan luoja Heikki Salokaan ei pidä intiaanihahmoa enää aikaan sopivana mutta ihmettelee Ylen toimintaa ja yksipuolista päätöstä lopettaa ohjelman esittäminen. Jos intiaanihahmo ei sovi tähän aikaan, niin samaa voi sanoa Ylen despoottisesta toimintatavasta, joka ei myöskään edusta enää tätä aikaa. Ylhäältä sanellut kansan parhaaksi tehdyt päätökset kuuluivat Neuvostoaikaan, eivät 2000-luvun demokratiaan.

Mihin unohdettiin lapset?

Eniten kaikissa kohdalleni osuneissa Heinämäki-tapauksen puheenvuoroissa ja kommenteissa niin puolesta kuin vastaan on pistänyt silmään, että ohjelman kohderyhmää ei ole mainittu juuri ollenkaan puhumattakaan siitä, että asiaa olisi pohdittu kohderyhmän eli lasten näkökulmasta. Jälleen kerran aikuiset sedät ja tädit tekevät ratkaisuja ja päätöksiä miettimättä lainkaan asian merkityksiä muista kuin omista näkökulmistaan.

Ja se lapsen näkökulma. Se alkoi kiinnostaa itseäni eniten, joten käännyin kotoa löytyvän yhdeksänvuotiaan asiantuntijan puoleen. Jokainen lastenkulttuurin parissa toiminut tietää – tai ainakin pitäisi tietää – että lapsi katsoo maailmaa ja asioita usein aivan eri tavalla kuin aikuinen.

Lastenohjelmissa hahmot ovat useimmiten ylikorostettuja tai karikatyyrisiä, jotta lapset tunnistavat ja osaavat liittää hahmot omaan vielä orastavaan kokemusmaailmaansa. Lapset eivät näe eivätkä ymmärrä hahmojen taustalla olevia stereotypioita, koska ne ovat kulttuurin rakentamia. Aikuiset taas näkevät karikatyyrit juuri kulttuurista omaksumiensa stereotyyppisten käsitysten kautta. Tämän takia aikuisen ja lapsen tulkinta samasta hahmosta voi poiketa huomattavasti.

Tämän päivän aikuiset ovat varttuneet aikana, jolloin intiaanihahmoilla oli varsin näkyvä rooli populaarikulttuurissa, kuten elokuvissa, sarjoissa, sarjakuvissa ja kirjoissa. Aikuisen onkin lähes mahdotonta irtautua tässä kulttuurikontekstinsa luomasta arkkityypistä. Nykylapsen tilanne on täysin toinen. Intiaanihahmot ovat suurelta osin kadonneet valtavirran populaarikuvastosta ja jos intiaanihahmoja jossain on, hahmokuvaus on takavuosista merkittävästi muuttunut. Tällä vuosikymmenellä syntyneille viime vuosisadalle tyypillinen stereotyyppinen intiaanihahmo on todennäköisesti varsin tuntematon. Siksi lapsen näkökulma kiisteltyyn intiaanihahmoon on kiinnostava ja tässä tapauksessa myös merkityksellinen.

Yhdeksänvuotiaan kanssa käymäni keskustelu avasi asiassa omiakin silmiäni. Käydystä keskustelusta saattoi vetää ainakin sen johtopäätelmän, että Ylellä asiasta päättäneet eivät ole olleet edes yhdeksänvuotiaan tasolla. Kenties Pasilan norsunluutorniin olisi kannattanut hakea ulkomaailmasta yksi lapsi, joka olisi sedille ja tädeille kertonut samoja asioita, joita yhdeksänvuotias kertoi minulle.

Yhdeksänvuotias ei ole enää Heinämäki-sarjan ydinkohderyhmää, mutta hän on sarjaa vuosien varrella paljon katsonut ja katsoo aika ajoin edelleen nuoremman sisarensa kanssa. Nuoremman sijaan yhdeksänvuotias valikoitui keskustelukumppaniksi siksi, että muutaman vuoden koulua käynyt omaa jo sellaisia ajattelu- ja keskustelutaitoja, että hänen kanssaan asioista voi keskustella muullakin tasolla kuin onko joku hyvää vai huonoa. Aloittaessamme keskustelun yhdeksänvuotias ei ollut vielä tietoinen Heinämäki-sarjan kohtalosta.

Aloitin keskustelun lastenohjelmista yleisesti ja johdattelin esimerkiksi Herra Heinämäen, koska halusin tietää, mitä hän sarjasta nostaisi esille. Lapsen kertomana Helan esittämä Heinämäki sai päähenkilönä suurimman huomion ja toki lato-orkesterikin sai huomionsa, mutta laulajaa lukuun ottamatta soittajia hän ei erikseen maininnut.

Kun mietimme yhdessä ketä orkesterissa oikein soittaa, hän kyllä muisti intiaanipäällikkö Punanatan, mutta ei pitänyt tätä mitenkään oleellisena tai erityisenä hahmona. Kun kysyin, minkälaisena hän intiaanihahmoa pitää, vastaus oli: “Se on hyvä tyyppi, sellainen kiltti inkkari.”

Kysymykseen vastaako hahmo intiaania, vastaus oli: “Eihän se ole oikea, vaan inkkariksi pukeutunut soittaja. Ja miksi me muuten tällaisesta jutellaan?”

Kerroin, että Herra Heinämäkeä ei enää esitetä televisiossa, koska intiaanihahmoa ei pidetä sopivana.

Yhdeksänvuotias oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi selkeästi närkästyneenä: “Mikä siinä muka on vikana? Sehän on hyvä tyyppi, ja kiltti. On vaan eksynyt heimostaan ja lato-orkesteri otti sen mukaansa. Sehän sai kodin lato-orkesterista.” (Punanatan taustaa on valotettu useasti katsomassamme elokuvassa Herra Heinämäki ja leijonatuuliviiri).

Kerroin, että intiaanihahmo ei vastaa nykykäsitystä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista. Asia oli hänelle kuitenkin vaikea ymmärtää, sillä lapsen mielestä hahmo ei ole oikea vaan näytelty. Myös alkuperäiskansa osoittautui käytännössä huonosti tunnetuksi asiaksi. Keskustelun perusteella aihetta ei ole koulun alaluokilla liiemmin käsitelty, mikä oli minulle hienoinen yllätys, koska Suomessakin on oma alkuperäiskansansa: saamelaiset.

Lapsen kanssa olikin puhuttava selkeästi intiaanista. Keskustelussa kävi ilmi, että hän oli vastaavan intiaanihahmoon törmännyt vain kerran aiemmin, kyse oli ollut näytelmästä, jonka he olivat esikoulussa käyneet katsomassa: “Siinä oli samanlaisia intiaaneja kuin Punanata. Nekin olivat kilttejä”. Kysymykseen, mistä muualta intiaanit olisivat hänelle tuttuja, vastaus oli “Aku Ankan Hiawatha-sarjakuvista”.

Kun yhdeksänvuotias oli päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että intiaanihahmot edustavat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja, kysyin, minkälainen mielikuva hänelle on intiaaneista hahmojen perusteella muodostunut. Vastaus oli yllättävä: “Ne ovatkin kilttejä, eikä raakoja.”

Hieman hämmentävän vastauksen ja sitä seuranneen pienen tenttaamisen jälkeen selvisi, miksi hän on pitänyt intiaaneja raakoina. Kaikesta valvonnasta ja opastuksesta huolimatta YouTubesta on katsottu muun muassa pätkiä vanhoista länkkäreistä. Aikuisen silmiin tällaiset pätkät ovat täysin harmittomia, mutta lapsen mieleen näistä on kuitenkin syntynyt kuva skalpeeraavista punanahoista. Hän ei vain ollut ennen osannut yhdistää länkkärikoosteiden punanahkoja muualla kohtaamiinsa intiaanihahmoihin, koska häneltä uupuu siihen tarvittava kulttuurinen konteksti.

Intiaanihahmon haitallisuus

Eli. Kuinka haitallinen Herra Heinämäessä silloin tällöin näkyvä lato-orkesterin intiaaniksi pukeutunut soittaja lapsen ja hänen mielikuviensa kannalta on? Lapsen vastauksista päätellen intiaanihahmo ei ole uhaksi lapsikatsojille ja heidän käsityksilleen, pikemminkin päinvastoin:

– Lapsi ymmärsi, että kyse on näytellystä hahmosta.

– Lapsi ei yhdistänyt hahmoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin, koska ei edes tiennyt tarkemmin, mitä alkuperäiskansat ovat. Yhtä lailla lapsi on tietämätön niistä kulttuurisista stereotypioista, joita karikatyyriseen hahmoon sisältyy.

– Lapsi piti hahmoa hyvänä ja kilttinä, ja piti erityisen tärkeänä, että muista eksynyt hahmo oli saanut kodin lato-orkesterin luota.

– Lapsi närkästyi siitä, että sarjaa ei enää esitetä hahmon takia eikä ymmärtänyt tähän syytä.

Ylen Sami Koivisto esitti tekstissään ajatusleikin, jolla asian voisi selittää lapselle:

“Kuvittele, että olet saamelainen lapsi ja menet naamiaisiin. Siellä on toinen, ei-saamelainen lapsi, pyhäpuvussa, jonka luulit kuuluvan sinulle. Hän esittää televisiossa näkemäänsä karikatyyriä sinusta. Miltä sinusta tuntuu?”

Ajatusleikki oli yhdeksänvuotiaalle jotakuinkin absurdi eikä hän sitä ymmärtänyt. Osin siksi, että lapsi ei tiedä, mikä on karikatyyri ja osin siksi, että nykysuomalaisille lapsille saamelaiset perinneasuineen ovat likipitäen tuntemattomia. Tämä ei ole lapsen vika, vaan kääntäisin katseen koulujärjestelmäämme ja sen opetussisältöihin. Lisäksi lapsen kyky asettua toisen asemaan on varsin rajallinen, kyky kun puuttuu useimmilta aikuisiltakin. Eniten Koiviston esittämä ajatusleikki kertoneekin siitä absurdiuden tasosta, jolla asioita Pasilan norsunluutornissa ratkotaan.

Ja lopuksi. Ylivoimaisesti ongelmallisimman mielikuvan intiaaneista yhdeksänvuotias oli saanut internetistä, YouTubesta, josta löytyy kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja jonne nykylapsilla on jotakuinkin esteetön pääsy.

Toisin kuin Pasilan norsunluutornissa, todellisuudessa oikeat ongelmasisällöt ovat jossain ihan muualla kuin Herra Heinämäessä. Heinämäki-tapaus on vain tarjonnut mukavan helpon tavan leikkiä kukkahattu päässä tiedostavaa mediapäättäjää, joka luulee parantavansa maailmaa poistamalla aktiiviohjelmistosta suositun lastenohjelman yhden triviaalin sivuhahmon takia. Ratkaisun absurdiutta lisää vielä se, että tosiasiassa Heinämäki on juuri niitä kotimaisia A-sarjan lastensisältöjä, joissa arvot ja ideologiat ovat lasten kannalta positiivisesti rakentavia. Tätä ohjelman sisältöulottuvuutta ei yksi inkkaripäähine tee tyhjäksi.

Sen lisäksi, että Ylen esittämät perustelut sarjan esittämisen lopettamiselle ovat kukkahattumaisen tekopyhät, tapa jolla Yle asian ratkaisi, oli verovaroin ylläpidetyn julkisen toimijan kannalta sopimaton. Asiaa ei tarkasteltu kokonaisuutena kohderyhmän kannalta eikä havaittua ongelmaa asetettu sille kuuluvaan mittaluokkaan.

Koska sarjaa oli pyöritetty jo vuosia eikä asia ollut mitenkään akuutti, sarjan uusiminen olisi vain voitu yksinkertaisesti ja tyylikkäästi päättää tähän kevätkauteen ja sen jälkeen siirtää sarja Elävään arkistoon. Asiaa olisi tuskin kukaan sen enempää ihmetellyt. Ja mikäli Ylellä olisi oltu fiksuja ja haluttu hyödyntää asiaa lasten kannalta rakentavalla tavalla, kriittisestä palautteesta olisi voitu keskustella sarjan tekijöiden kanssa ja miettiä, miten tilanne voitaisiin kääntää eduksi hahmokehittelyn kannalta ja tehdä siltä pohjalta uusia jaksoja tai jopa uusi tuotantokausi. Tähän sarjan luoja Heikki Salokin on viitannut. Suosion puutteestahan sarja ei kärsi, joten alkuperäiskansojen kuvauksen ja ymmärtämisen kannalta tärkeä asia olisi voitu hyvin Heinämäen avulla saattaa laajan lapsiyleisön tietoisuuteen, jossa mitä ilmeisimmin on melkoisia aukkoja.

Mutta ei. Ilman mitään todellista vuoropuhelua Ylellä päätettiin lopettaa suositun ohjelman esittäminen, mikä on tainnut lopulta olla karhunpalvelus koko asialle, sillä ylhäältä saneltu ja yleisöä aliarvioiva ratkaisu kääntää ydinasian monen silmissä kielteiseksi. Laajemman keskustelun sekä rakentavien ja lasten kannalta edullisten ratkaisujen sijaan Ylen sedät ja tädit ylireagoivat ajan hengessä sosiaalisessa mediassa esitettyyn huomioon. Tiedostavuuden puuskassa kukkahattu taisi vain tällä kertaa valahtaa niin silmille, että analyyttinen ajattelu eksyi jonnekin Pasilan norsunluutornin syövereihin, jonne päiväkään ei enää paista.



Leave a Reply