Vinokino 2020: Ihmisoikeudettomuuden äärellä


Se on ollut jo pitkään tiedossa, että Venäjällä ihmisoikeusasiat eivät ole samalla tasolla kuin mitä esimerkiksi suurimmassa osassa Euroopan valtioita. Varsinkin Pohjoismaissa ja Suomessa asiat ovat hyvällä tolalla, vaikka töitä on edelleen tehtävissä entistä paremman tasa-arvon saavuttamiseksi muun muassa translain parantamisen muodossa taatakseen trans- ja muunsukupuolisille paremmat olosuhteet.

Venäjällä omankädenoikeus kukoistaa, ja valitettavasti sateenkaarikansa on monen hyökkäyksen ja sorron kohteena. Heillä ei tunnu olevan ihmisarvoa minkään vertaa, ja moni joutuu kieltämään itsensä, jotta voisi elää. Tämä oli hyvin esillä Vinokinon festivaalilla kahden eri dokumenttielokuvan muodossa.

A Worm in the Heart (2020) matkaa dokumentin ohjaajan Paul Ricen ja tämän poikaystävän, tuottaja Liam Jackson Montgomeryn, kanssa pitkin Trans-Siperian junarataa aloittaen Pietarista ja päätyen syvemmälle Siperian puolelle. Matkalla pysähdytään kuudessa eri kaupungissa, ja esitellään kuuden eri kaupungin queer-ihmisten elämää ja heidän kohtaamisiaan niin hyvässä kuin pahassa.

A Worm in the Heart

Dokumentti nostaa esille kaiken sen kurjuuden, mitä queer-ihmiset kokevat Venäjällä. Minkäänlainen sateenkaarikansan hyväksyntä tai ”mainostaminen” on kielletty sakkojen tai vankilatuomion uhalla, ja veren-, sperman- ja elinluovutus on kielletty ”homojen saastaisuuden” vuoksi. Pelkästään poliittinen henki ei ole vihamielinen, vaan kansa saa häpäistä, pahoinpidellä ja kiduttaa sateenkaarikansaa joutumatta vastuuseen teoistaan, sillä poliisi ja valtio ovat pahoinpitelijöiden puolella niin kauan, kun kohteena on sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva.

Dokumenttia katsoessa olo on epäuskoinen, miten tällaista voi tapahtua näin laajassa mittasuhteessa vielä nykypäivänä. Se ei kaunistele eikä liioittele, vaan kertoo asiat koruttoman suoraan niin kuin ne ovat. Tämä lisää dokumentin kauheutta. Myös se tuntuu epäuskoiselta, että haastatellut vähemmistön edustajat vain kohauttavat olkiaan, että tämä on meidän elämää, ja joko pitää elää pelossa ja piilossa tai tappaa itsensä. Itsemurhien luku Venäjällä sateenkaarikansan parissa on hälyttävän suuri, mutta valtiota ei kiinnosta.

Jos A Worm in the Heart tuntuu kauhistuttavalta, seuraavana päivänä esitetty David Francen dokumenttielokuva Welcome to Chechnya (2020) vetää maton viimeistään pois jalkojen alta. Siinä missä aikaisemmin kertomassani dokumentissa kerrottiin omankädenoikeuden suorittamisesta, Welcome to Chechnya osoittaa nämä sanat todeksi näyttämällä aitoa filmimateriaalia pahoinpitelyistä ja murhista.

Welcome to Chechnya

Dokumentti kertoo heti alkuunsa Tšetšenian puhdistusoperaatiosta, jossa queer-ihmisiä alettiin vainota, laittaa vankilaan kidutettavaksi sekä murhata heitä kadottaen maailmankartalta. Pakeneminen on tehty vaikeaksi, ja jopa oma perhe voi kääntyä sinua vastaan, jos paljastut vähemmistöksi. Perheitä jopa salaa kehotetaan valtion tasolla tappamaan lapsensa tai sisaruksensa, jos tämä on vääränlainen ja tuo häpeää, muuten koko perhe voi joutua sorron kohteeksi.

Kaiken tämän takana on diktaattorimaisesti valtiota johtava presidentti Ramzan Kadyrov, joka on saanut siunauksen toimilleen johtajaltaan Venäjän presidentti Vladimir Putinilta. Valtion tason toimista kerrotaan dokumentissa paljon, ja luvattua on, että filmipätkien jälkeen henkilön nimi jää varmasti mieleen, jos se ei ole ennen tätä dokumenttia ollut entuudestaan tuttu. Kadyrovista esitetyt filmit ovat myös aitoja haastatteluja ja uutisklippejä, joten mitään ei jätetä arvailun varaan.

Asian vakavuuden vuoksi dokumenttielokuva hyödyntää uudenlaista tekniikkaa, jossa haastateltujen tšetšeenien kasvot on digitaalisesti piilotettuja vapaaehtoisten luovuttamien kasvojen taakse niiden ollessa liitettynä päälle. Tämä tekee haastatelluista oudolla tavalla hehkuvia ja ilmeettömiä, mutta ilmeettömyys omalla osallaan korostaa sitä, miten puhki kulutettuja nämä ihmiset ovat kaiken vainon ja kidutuksen keskellä. Paenneilta on riisuttu omassa kotimaassaan kaikki ihmisarvo pois, ja lainakasvojen ilmeettömyys korostaa tätä.

Welcome to Chechnya oli myös yleisön joukossa istuessa mielenkiintoinen kokemus. En muista, että olisin koskaan ollut noin hiljaisessa näytöksessä. Vaikka sali oli vain puolillaan koronarajoitusten takia, perinteinen jännittynyt puheensorina vallitsi elokuvan alkua odottaessa. Itse dokumentin aikana yleisö istui paikallaan hiirenhiljaa. Dokumentissa toistuvat mykät kohtaukset vain korostivat hiljaisuutta niin, että olisi voinut kuulla nuppineulan tipahtavan lattialle. Ainoa hetki, jolloin yleisöstä kuului reaktio, oli kohahdus aidon kidutusklipin aikana, jossa kamerakuva pimenee juuri ennen kuin joutuisimme todistamaan peruuttamatonta tekoa. Salista poistuessa sama hiljaisuus vallitsi edelleen, eikä puheensorinasta ollut tietoakaan.

Welcome to Chechnya on ehdottomasti jokaiselle suositeltava katsomisen arvoinen dokumenttielokuva, mutta muutama varoitus olisi ollut paikallaan ennen elokuvan alkua. Aito väkivalta sekä suora graafinen materiaali itsensä satuttamisesta voivat olla joillekin yleisössä triggeröivä kokemus, joka vaikuttaa omaan psyykeen liian vahvasti. Jos näistä on tietoinen, katsomiskokemuksen sietäisi paremmin. Joka tapauksessa dokumenttielokuva hätkähdyttää hereille omassa lintukodossamme, tiesimmepä tilanteesta tai emme.



Comments are closed.