Tampereen kansainväliset elokuvajuhlat eli tavanomaisemmin filkkarit ovat saavuttaneet kypsän 40 vuoden iän. Kantavaksi teemaksi on juhlavuonna valittu Ibero-Amerikan elokuva, mutta sijansa löytävät myös perinteiset kilpailusarjat, ranskalainen animaatio ja musiikki monissa muodoissaan. Yli 31 000 kokonaiskävijämäärän joukosta raportoi myös kentälle viideksi päivää uskaltautunut toimituskuntamme edustaja.
Keskiviikko 10.03.
Festivaali avasi ystävällisesti ovensa kerrankin ajoissa paikalle saapuvalle uuden median edustajalle ja työnsi kouraan festarikassin, ohjelmakirjan ja päivän liput. Allekirjoittaneen mansesydän väräjää kuljeskellessa pääkallonpaikka Plevnan ympäristössä, Finlaysonin entisellä tehdasalueella. Kyseiseen maastoon tulee akkredoituneen suorittaa joka-aamuinen pyhiinvaellus, mikäli mieleisiään pressilippuja halajaa. Vielä jaksaa.
Vaikka varaslähtö juhlaan on ehditty ottaa jo tiistain puolella käynnistyneellä lasten Videotivolilla, rykäistään festivaali virallisesti käyntiin avajaispotpurilla. Näytökseen on myös saapunut ehkä merkittävin juhlavieras Kari Uusitalo, joka ei neljässäkymmenessä vuodessa ole kertaakaan ohittanut Tampereen elokuvajuhlia. Sympaattinen herrasmies saa yleisöltä kunnioittavat aplodit.
Avajaispuheessa muistutetaan lyhytelokuvien merkitsevyydestä, vaikka kyseiset teokset valitettavan harvoin päätyvät laajempaan levitykseen. Neljäkymmentä vuotta sitten vallinneet poliittiset suuret linjaukset ovat väistyneet, mutta epäoikeudenmukaisuus ja rauhattomuus säilyneet. Tampereen festivaali on läpi historiansa pyrkinyt tarjoamaan erilaisia näkökulmia ja pyrkii pysymään edelleen tyylissään.
Avajaisnäytösten teemat vaihtelevat vuosittain. Kun 2009 juhlittiin ammatillisen elokuvakoulutuksen 50-vuotissyntymäpäiviä, on tänä vuonna vuorossa historiallinen katsaus musiikin ja selluloidin paritanssiin. Onkin ovelaa, että juuri merkittävänä juhlavuonna musiikki nostetaan näin näyttävästi esille. Tampereen elokuvajuhlat ovat lähes aina näyttäneet muun tarjonnan ohessa paljon musiikkiin liittyvää materiaalia, kuten dokumentteja ja musiikkivideoita. Potpuri myös muistuttaa, kuinka musiikki ja elokuva ovat alusta asti olleet kuin vanha aviopari.
Avajaisnäytöksen elokuvat ovat tasavertaisia ja täydentävät toisiaan loistavasti. Mustan huumorin kukka kukkii ja yleisöllä on hauskaa. Festivaali lähtee näyttävästi käyntiin Charles Ridleyn ja Len Lyen legendaarisella Hitler-uutispätkästä tehdyllä trikkikamerahulluttelulla Lambeth walk Germany calling (1941). Führerin syanidikallo luultavasti kierähteli kuopassaan yleisön tirskuessa yksinkertaiselle, mutta tehokkaan toimivalle propagandahuvittelulle.
Seuraavat kolme pätkää kuvaavat kukin omalla tavallaan vahvasti musiikkia. Claes Olssonin M.A. Numminen sings with Wittgensteinissä (1993) kiljukaula tulkitsee kielifilosofin tekstiä ikuisen parinsa, Pedro Hietasen kuvitteellisella säestyksellä. Patrice Leconten kahdeksanminuuttinen Boléron rumpali (1992) taas keskittyy kuvaamaan rumpalin mahdollisia ajatuksia konsertin ajan. Musiikin ja elokuvan yhteistyö tulee esille parhaiten hulvattomassa pätkässä Laulu tunturille (1949). Reino Helismaa ja Tapio Rautavaraa esittävät kappaleen ”Lähde lähde tunturille, lähde Ylläkselle.” Tämä alkuaikojen musiikkivideo mimikoi lyriikoita sanatarkasti. Toinen videon kappale, ”Rakovalkealla” ei pistä lainkaan epäilemään, mikäli suomalainen populaarikulttuuri on syypää syöksemään väkeä hengenriistoon oman käden kautta.
Esityksen jälkeen allekirjoittanut ottaa sadan kympin aidat Plevnasta Tullikamarille festivaalien ajaksi rakennettuun elokuvateatteriin. Konkreettisiakin aitoja saadaan ylitellä, kun syntyperäinen tampesterilainen luulee nokkelana oikaisevansa, mutta törmääkin kaupungin pystyttämiin remonttiesteisiin. Onneksi samaan ahdinkoon joutunut nuori herrasmies auttaa neidon aidan yli ja esitykseen ehditään ajoissa.
Myöhäisillassa näytetään maailman ensi-iltansa saava Tahvo Hirvosen Tuomari Nurmio -dokumentti Stadilaista tangoa etsimässä (2010). Ujosteleva ohjaaja saapuu itse lausumaan elokuvastaan muutaman sanan ja toivoo lähinnä kansan saavan siitä jotakin tolkkua. Mystinen ja arvostettava Nurmio ja dokumentin rakenne pysyvät häkellyttävän intensiivisinä puoleen väliin saakka, kunnes keskitytään turhan paljon keikkataltiointeihin. Mutta kyllähän sitä stadilaista tangoa lopulta löytyy, kun oikein hesalaisen sydäntä kesäaamun usvassa puukolla kaivelee. Tampereen kaupungin maanalaiset räjäytystyöt loivat elokuvaan autenttista äänimaailmaa sota-ajan tangokulttuurista.
Torstai 11.03.
Humanisti on tasan ajallaan hakemassa lippuja, mutta heti rankaistaan. Vartin värjöttelyn jälkeen saan vielä palata kaksi kertaa jakelupisteeseen takaisin, kun täti päätyi antamaan vääriä lippuja. Hieno aamu.
Tutustuin pressikortin takaa löytyviin etuihin, kuten Film Marketiin, jossa omalta ruudulta voi katsoa yli 4000 kilpailusarjan elokuvaa. Olen kuin mormonipoika avioyönä enkä tiedä, mihin suuntaan sohaista. Pian kiroan myös elimistön vaatimukset ja joudun kehittämään päivälle toimintasuunnitelman kellotettuine ruokailuineen.
Päädyn katsomaan juuri ensi-iltaansa rymistelevän Mika Ronkaisen komedian Freetime Machos (2009), joka kertoo maailman pohjoisimmasta ja kolmanneksi huonoimmasta rugbyjoukkueesta. Kyseessä on Oulun raavaiden miesten tiimi, joiden puheet pyörivät lähinnä homoerotiikassa ja seksielämässä, tai sen puutteessa. Tarkoituksena oli kaiketi kuvata suomalaisten miesten sielunelämää arktisten rajojen tuntumilla, mutta syvällisyys jää lähinnä muutamaan merkitsevään lähikuvaukseen. Yllättäen alatyylin läppä kylläkin toimii.
Maittavan yliopistolounaan jälkeen laukkaan toiselle puolelle keskustaa teatteri Hällään seuraamaan ranskalaisen animaation klassikoita vuosilta 1892-1948. Paikalle on myös saapunut Ranskan elokuva-arkistosta Jean-Baptiste Garnero alustamaan elokuvat. Herra tosin innostuu puheissaan ja filmikelojen vaihto näyttäytyy hitaanlaisena, joten harmiksi Albert Mourlan ja Raymond Villetten Gulliver lilliputtien parissa (1923) joudutaan kokonaan skippaamaan.
Pitkät alustukset ja niiden käännökset puuduttavat esityksiä, vaikka sinänsä mielenkiintoista nippelitietoa esiin tuleekin. Sarja alkaa elokuva-arkiston kokoamalla elokuvan evoluutiotarinalla, josta jatketaan animaation isästä, Émile Reynaudista kertovalla fiktiivisellä elämäkertaelokuvalla. Tämän jälkeen saadaankin nauttia herran kahdesta pelastetusta animaatiosta Pierrot parka (1892) ja Uimakopin ympäri (1894). Kokonaisuudessaan näytös tarjoilee historiallista silmäkarkkia.
Sivistän itseäni myös varsinaisella festivaalin teemalla, Ibero-Amerikan alueen elokuvalla. Tietenkin tulee huomioida alueen rajallisuudet elokuvaamiseen ja alan vasta hiljattainen nousu, mutta tarjolla olevien elokuvien tasoissa on ammottavia kuiluja. Lähes puolet elokuvista muistuttavat lähinnä lukion kuvaamataidontunnilla sähellettyjä naiiveja nuorisoelokuvia.
Kiskaisen kaverin kanssa järjettömät ruokaöverit ja vyöryn Plevnan loppuunmyytyyn näytökseen Reindeerspotting – Pako joulumaasta (2010). Dokumentti on aiheuttanut ennakkokohua saadessaan ensimmäisenä suomalaisena elokuvana K18-leiman. Syynä tähän väitettiin muun muassa huumemyönteisyyttä, mutta sitä on vaikea löytää vitivalkoisista ja tikkulaihoista nuorukaisista, joiden silmät killittävät lähes päivästä toiseen. Porukasta yksi päättää seurata kavereiden sekoilua käsivarakameralla keskittyen nuoreen Janiin. Elokuva on karun todellinen kuvaus huumekoukkuun joutuneesta nuoresta, hänen haaveiden toteuttamisesta ja ikuisesta unelmoinnista. Veti kotimatkan aika hiljaiseksi.
Perjantai 12.03.
Olen löytänyt festivaaliin jo rytmikkään rutiinin ja aamulla suuntaan lippujen noudon jälkeen taas tuttuun Film Markettiin. Olen nähtävästi päässyt suomalaisten elokuvien makuun ja tällä kertaa valitsen tarkasteluun pian laajempaankin teatterilevitykseen ilmestyvän Miesten vuoron (2010). Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen teoksessa kuvataan eri yhteiskuntaluokkien ja elämäntilanteiden miehiä lauteilla pallit paljaana. Suljettu hämyinen tila ja saunomisen rituaalit mahdollistavat miehille hetken, jossa puhuminen on tasavertaista ja helppoa. Sauna riisuu suomalaismiehet alastomiksi, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kosteilla lauteilla jaetaan tuntemuksia laidasta laitaan, kuten avioeroista, lasten menettämisestä ja yksinäisyyden tuntemuksista. Film Marketin paljastava valaistus ei ehkä ollut sopivin tämän elokuvan katsomiseen, sillä allekirjoittanut sai olla vähän väliä pyyhkimässä kostuneita silmäkulmiaan.
Pidän päivällä rehellisen tauon, sillä olen rasittanut silmiä jo jonkin verran kahdeksi ja puoleksi päiväksi. Tosin päädyn rentoillessa vaihdosta palanneen kaverini kanssa (joka halusi tulla mainituksi ”Miksuna”) ravintolaan, jonka myötä meinaamme repsahtaa pitkälle kaavalle. Onnistun kuitenkin suuntaamaan jälleen ranskalaisen animaation pariin keskittyen tällä kertaa Autour de Minuit -yhtiön tuotantoon. Ranskalainen animaatio ei ehkä ole päässyt maailmanmaineeseen, mutta se on johtavia alan tietokonekikkailijoita. Sarjaan kuuluu myös tuore lyhytelokuvan Oscar-voittaja, lähinnä logoista koottu Logorama (2009), joka saakin yleisön toistuvasti nauramaan.
Kohta tavaksi muodostuneilla juoksuaskelilla suuntaan myöhäisillassa seuraamaan ibero-amerikkalaista kauhua. Odotuksen ovat korkealla, unelmoin zombeista ja veren läiskeestä. Alistun ruuhkassa eturiviin, mikä osoittautuu päivän viralliseksi virheeksi. Ei, en hikoillut penkkiä pelosta märäksi, vaan siristelin uskomattoman huonoa kuvanlaatua ja päättömiä juonirakenteita. Yritän laittaa tämän kulttuurierojen piikkiin. Loppua kohden tarinat menevät niin psykedeelisiksi, että huonoudessaan ne muuttuvat viihdyttäviksi. Enpä ole ennen kuullut vaarallisesta vihreästä vinyylistä, joka manaa paikalle petollisia kumihanskoja. Jossain vaiheessa huumorintajutasoni kokeekin lopullisen pudotuksen, kun remahdin äänekkääseen nauruun bongatessani elokuvan tekijälistalta sukunimen Pilataksi…
Lauantai 13.03.
Kaupunkiin saapui eilen illalla joukko toimittajaystäviä ja käynnistimmekin lauantain idyllisellä brunssilla kahvila Runossa. Ruuan tyrmääminä siirrymme Tullikamarille katsomaan taideteollisen korkeakoulun uusia oppilastöitä. Päädymme seuraamaan elokuvia pienemmältä kankaalta, löhöillen petollisen pehmeillä Fatboy-tyynyillä. Muutaman tylsän minuutin aikana taisivat silmätkin ummistua, vaikka elokuvat olivatkin kokonaisuudessaan hyvätasoisia. Mieleenpainuvimmiksi erottuivat Reetta Aallon Marja-Sisko (2010), joka kertoo sukupuolta vaihtaneesta suomalaisesta kirkkoherrasta sekä Aino Pitkäjärven Ykkösluokka – First class (2009), jossa erilaisilla arkistomateriaaleilla kuvataan mallioppilaita ja lokerointia.
Käyn myös ensimmäistä kertaa näiden filkkareiden aikana katsomassa yhden kokonaisen kotimaisen kilpailusarjan. Susanna Helken Leikkipuisto (2010) osoittautuu varsin nasevaksi dokumentiksi maahanmuuttajanuorten keskinäisestä tasa-arvosta ja elämän rakentamisesta. Myöhemmin illalla sain myös ystävieni kanssa sattumalta mahdollisuuden jututtaa yhtä elokuvan näyttelijöistä.
Alkuillan vietämme hyvässä seurassa Omena-hotellin tarjoamien Viking Line -elämysten parissa. Illan taittuessa yöhön suuntaamme Klubille elokuvajuhlien virallisille jatkobileille. Livemusiikkina tarjotaan muutamia kotimaisia nimiä, joista Op:l Bastardsin tahtiin allekirjoittanut humppasi itsensä hyvään hikeen. Klubin ohjelmistosta löytyi myös kotimaisia lyhytelokuvia, joiden seuraaminen tosin kävi lopulta turhan haastavaksi melun ja teknisten ongelmien vuoksi. Tulihan se pilkkukin lopulta vastaan ja oli aika kohdata karu totuus, että yöunet tulevat jäämään lyhyiksi.
Sunnuntai 14.03.
Muutaman sekavan unen jälkeen lähden vaeltamaan lumisateeseen jomottavan päänsäryn säestämänä. Suolaiset naiset, minä ja toimittajaystäväni onnistumme kuitenkin saamaan haluamme liput palkittujen elokuvien näytökseen.
Muutaman kofeiinipitoisen teekupin jälkeen pääsemme jälleen kulttuurin pariin. Palkittujen koosteessa pääsemme tutustumaan muutamaan voittajaelokuvaan. Elokuvajuhlien yllättäjäksi nousee Miia Tervon kuvaa, ääntä ja musiikkia tyylikkäästi yhdistelevä Lumikko (2009). Elokuva onnistuu nappaamaan niin kansainvälisen sarjan pääpalkinnon eli Grand Prix’n, kuin myös kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten pääpalkinnon. Lumikko saa myös EFA Tampere -ehdokkuuden, eli pääsee täten joulukuussa kilpailemaan Tallinnaan eurooppalaisen elokuvan pystistä. Onhan pätkä oivaltava ja tyylikäs, mutta allekirjoittanut uskaltaa väittää nähneensä vuosien varrella parempiakin voittajia.
Kotimaisten kilpailujen useissa sarjoissa dokumentit pääsivät rohmimaan palkintoja. Lumikon kanssa samassa sarjassa paininut Arthur Franckin ja Oscar Forsténin hellyttävä Ruuhka (2009) sai erityispalkinnon. Dokumentissa seurataan kahden autoa työkseen ajavan arkista hetkeä, ajatuksia elämästä ja ympäristöstä. Yli 30-minuuttisten sarjassa voitto meni Pia Andellin dokumentille Göringin sauva (2010) jossa Felix Forsman kertoo työstään kuvata Mannerheimin vastavierailu Hitlerin luokse. Kyseinen uutispätkä päätyi valmistuttuaan pannaan ja vapautui vasta vuonna 2007. Myös erikoispalkinto meni dokumentin puolelle, elokuvalle Freetime Machos.
Festivaalien rahallisesti merkittävin kunnianosoitus, eli Suomen elokuvasäätiön jakama Risto Jarva -palkinto meni tänä vuonna allekirjoittanuttakin suuresti liikuttaneelle elokuvalle Miesten vuoro. Kyseinen teos lämmitti nähtävästi muitakin ja voitti myös yleisöpalkinnon.
Kansainvälisen sarjan paras dokumenttipalkinto jaettiin poikkeuksellisesti kahden elokuvan kesken, joita olivat Philip Widmanin Destination Finale (2008) ja Jay Rosenblattin The Darkness of Day (2009). Parhaan fiktion palkinto meni thaimaalaisia nuoria seuraavalle Wichanon Somumjarnin Tiang naa noi koi rakille (2009). Animaatiosta palkinnon pokkasi Gundrun Krebitzin pätkällään I know you (2009).
Juhlallisuuksien jälkeen syön päivän ensimmäisen aterian vanhempieni seurassa säälittävästi paikallisessa pikaravintolassa. Koomaisena suuntaan Turkuun vievään junaan, jossa sattumalta törmään tuttuun animaatioväkeen. Jumitukseltani heittäydyn kuitenkin epäsosiaaliseksi ja uppoudun muistelemaan taakse jääneitä elokuvantäyteisiä päiviä, jotka tarjosivat alan huippuosaamista, hetkiä naurulle ja kyyneleille sekä kulttuurien välisiä ristiriitaisia, mutta varsin avartavia kohtaamisia.