Tampereen elokuvajuhlat 2019: Femmes


Yksi Tampereen elokuvajuhlien ohjelmakokonaisuuksista oli nimeltään Femmes. Englannin kielestä tämän lesboalakulttuurin termin voisi suomentaa tässä yhteydessä vaikka “feminiinisyyden muodoiksi” tai ranskalaisittain yksinkertaisesti “naisiksi”.

Ohjelmiston elokuvissa sukellettiin syviin vesiin, esimerkiksi kuoleman ja seksin väliseen suhteeseen Anna Erikssonin ohjaamassa ja Marilyn Monroen innoittamassa kokeellisessa elokuvassa M (2018). Ohjelmistokokonaisuuteen kuului myös fiktio kahden miesoletetun välisestä rakkaudesta, Ester Martin Bergsmarkin Nånting måste gå sönder (2014), katsaus naisten luotsaaman tuotantoyhtiön Tuffi filmsin fiktiiviseen ja dokumentaariseen tuotantoon sekä feminismin klassikoihin.

1970-luvun toisen feminismin aallon henkeä ja voimaa kuvastivat Centre audiovisuel Simone de Beauvoirin kokoelmista kuratoitu kokonaisuus, jonka Women in Film and Television Finland (WIFT) oli tuottanut osana Euroopan laajuista Womarts-hanketta. Kokonaisuudella haluttiin juhlistaa erityisesti Simone de Beauvoiria, sillä tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta de Beauvoirin Toinen sukupuoli (Le deuxième sexe) -teoksen ilmestymisestä. Näiden vuosikymmenten aikana teoksesta on muodostunut feministisen ajattelun ja sukupuolittuneen yhteiskunnallisen tarkastelun klassikko.

Kokonaisuuden ensimmäiseen näytökseen kuului kolme ranskalaista elokuvaa, lyhyt fiktio S.C.U.M Manifesto – St Anglais ja kaksi dokumentaaria, Le F.H.A.R (Front homosexuel d’action révolutionnaire) sekä Love Other – The Story of Claude Cahun and Marcel Moore (2006).

Näistä kaksi ensimmäistä sijoittuvat Ranskan “hullun vuoden” 1968 jälkeiseen poliittiseen kuohuntaan ja aikaan, jolloin myös etsittiin uusia elokuvailmaisun ja videotaiteen tekemisen tapoja. Naiset etsivät myös tapaa, jolla lunastaa itselleen tavat, joilla naisia esitetään, ja perustavat eri puolilla Ranskaa videotaiteen kollektiiveja, jotka tallentavat naisten historiaa ja naisten käymiä kamppailuja.

Carole Roussopouloksen ja Delphine Seyrigin ohjaamassa S.C.U.M. Manifestossa (1976) kaksi naista istuu pöydän molemmin puolin, välissään pieni televisiovastaanotin. Televisiossa miestoimittajat lukevat uutisia sodista, ydinräjähdyksistä, katastrofeista.

S.C.U.M Manifesto – St Anglais
S.C.U.M Manifesto – St Anglais

Toinen naisista sanelee tekstiä ilmeettömästi, lause kerrallaan pilkkuineen kaikkineen Valerie Solanasin kirjasta SCUM Manifesto (1967). Siinä radikaali feministikirjailija Solanas kertoo kärjekkääseen sävyyn, miten miehet ovat pilanneet maailman, miten naisten tehtävä on pelastaa se, kumota nykyinen yhteiskuntajärjestys, rahajärjestelmä, luoda automaatioon perustuva työn malli ja tuhota samalla miessukupuoli.

Toisella puolen pöytää istuva nainen naputtelee tekstiä kirjoituskoneella sanelun mukaisesti. Välillä jompi kumpi naisista kumartuu kääntämään television ääntä kovemmalle ja he kuuntelevat uutislähetystä, joka ilmiselvästi kuvittaa tapoja, joilla maailman voi tärvellä.

Tekstin raivokkuus ja jyrkkyys tuntuu nykykuulijan korviin välillä jopa humoristiselta, mutta samaan aikaan myös rohkealta – se kertoo jotain olennaista ajan radikaalista hengestä, jolloin koko vanha järjestelmä haluttiin räjäyttää ja tehdä se näyttävästi.

Carole Roussopouloksen toinen elokuva WIFT-näytöksessä, Le F.H.A.R (Front homosexuel d’action révolutionnaire) (1971), on direct cinema -henkinen dokumentaari feminististen lesbo- ja homoaktivistien muodostaman FHAR-liikkeen kokouksesta, mielenosoituksista ja keskusteluista. Käsivarakameralla kuvatuissa kokouksissa tarkennetaan nuorten aktivistien kasvoihin, heidän innostuksensa ja vakaumuksensa on käsinkosketeltavaa. Nuoret eivät halua enää piileskellä, vaan astua ihmisten eteen sellaisina kuin ovat. Vallankumouksestakin puhutaan.

Barbara Hammerin kollaasidokumentaari Love Other – The Story of Claude Cahun and Marcel Moore (2006) kertoo 1900-alun kuuluisasta surrealistitaiteilijasta, lesbopariskunnasta Claude Cahunista (alkuperäiseltä nimeltään Lucie Shwob) ja Marcel Mooresta (ent. Suzanne Malherbe), ja etenkin heidän elämästään Jerseyn saarella toisen maailmansodan ja saksalaisten miehityksen aikaan, jolloin Cahun ja Moore järjestivät erilaisia vastarintakampanjoita.

Elokuvassa perinteiset haastattelupätkät sekä dramatisoidut kohtaukset sekoittuvat unenomaisiin äänen ja kuvan montaaseihin, joissa taiteilijoiden teokset ja tekstit yhdistyvät aavemaiseen äänitaiteeseen. Erilaisilla rooleilla taiteessaan leikittelevät Cahun ja Moore haastoivat sukupuolirooleja ennennäkemättömällä tavalla, mutta painuivat myöhemmin unohduksiin useaksi vuosikymmeneksi.

Tässä yhteydessä on pakko mainita myös Anna Paavilaisen näyttävä lyhytelokuva Kaksi ruumista rannalla (2019), joka sai kunniamaininnan festivaalin kansainvälisessä kilpailussa. Elokuva tuo keskustelun naisten esittämisen tavoista nykypäivään, ajan ironiseen henkeen sopivalla tavalla. Pääosissa on kaksi nimettömäksi jäävää naista, “nuorempi nainen” ja “vanhempi nainen”.

Kaksi ruumista rannalla
Kaksi ruumista rannalla

Laura Birnin esittämä “nuorempi nainen” herää elokuvan alussa rannalta muoviin käärittynä ja toteaa “ei oo saatana todellista, taas!”, kritisoiden lukuisista ja lukuisista elokuvista ja tv-sarjoista (jopa itseään emansipoituneiksi kutsuvien pohjoismaisten tekijöiden Nordic noir -sarjoista) tuttua alkuasetelmaa: kaunis nuori nainen löytyy murhattuna luonnon keskeltä.

Poikkeuksellisen suuren budjetin lyhytelokuvassa “nuorempi” ja “vanhempi nainen” (Rea Mauranen) tunkeutuvat miesten hallitsemiin tiloihin ja elokuvagenreihin, scifi- ja toimintaelokuvaan, sotaan, strippiklubille, jossa “nuorempi nainen” kyselee tiukkaan sävyyn häntä katselevalta mieheltä, “mitäs siinä kyyläät?” Mies änkyttää olevansa vain tekemässä tutkimusta. Myöhemmin Birn kidnappaa miehen ja esittää hänet piirittäneille poliiseille vaatimuksensa, esimerkiksi sen, että hän haluaa nähdä elokuvissa enemmän vanhempia naisia. Elokuva päättyy, kuten tyylilajiin sopii, muhkeaan räjähdykseen.

Elokuva on nähtävissä tässä kuussa Season Film Festivalin ohjelmistossa sekä myöhemmin syksyllä Ylen kanavilla.

Jos 1970-luvulla haluttiin räjäyttää koko yhteiskuntajärjestys, nykymaailmassa tyydytään ehkä pienempään mittakaavaan, mutta kyse on aivan yhtä merkittävästä mullistuksesta – tahdosta muokata uuteen uskoon tavat, joilla naisia ja muita “toisia” esitetään ja heistä puhutaan. Paavilaisen elokuva on riemastuttava esimerkki, eikä missään suhteessa yhtään vähemmän radikaali kuin ranskalaiset edeltäjänsä.



Comments are closed.