Tampereen elokuvajuhlilla festivaalin ja erityisesti perjantai-illan odotetuimpia vieraita oli unkarilainen animaattori Ferenc Cakó, jonka osaamisesta yleisö pääsi osallisiksi niin ohjaajan töitä esittelevän Tullikamarin näytöksen, että sitä pohjustaneen live-esityksen kautta. Eittämättä hiekka taittuu Cakón käsissä moneksi, mutta ohjaajan työskentelyssä on myös jotain kyllitätimäistä. Voi toki olla, että siinä piilee osa ohjaajajan viehätyksestä: että hän tekee jotain ajallemme täysin epätyypillistä ja osoittaa relevanttiutensa juuri sitä kautta. Cakón näytös jäi kuitenkin osaltani kesken, johtuen päällekkäisyydestä Kultakuumeen erikoisnäytöksen kanssa.
Vanha kunnon Chaplin toimii tietysti aina, eikä Tampere-talon näytös ollut poikkeus. Kultakuumetta säestänyt Tampere Chamber hoiti tonttinsa melko hyvin: sen suurempia vapauksia ääniraidan suhteen ei otettu, mikä toisaalta johti siihen, että säestykseen ei elokuvaa katsoessaan juuri tullut kiinnitettyä huomiotakaan. Tampereen elokuvajuhlien ohjelmistossa minua on aina miellyttänyt historian läsnäolo. Ymmärrettävistä syistä suurin osa elokuvajuhlien tarjonnasta keskittyy aina uuteen elokuvaan, mutta Tampereella tuoreiden töiden rinnalla nähdään helmiä ja kuriositeetteja myös elokuvan historiasta.
Michael Glawoggerin ohjaustyö Workingman’s Death sinetöi perjantai-illan. Ohjaajan kuvakerronta on taidokkaan keskittynyttä ja moniselitteistä. Glawoggerin visuaalisesti herkulliset ja sisällöllisesti vahvat elokuvat on sijoitettu ohjelmakartassa illan viimeisiksi. Visionäärisistä kokonaisuuksista saisi todennäköisesti vielä enemmän irti, jos niihin ei tarvitsisi paneutua iltakymmenen jälkeen. Glawoggerin viimeisin ohjaustyö, epäilemättä vahva Whore’s Glory, jääkin itseltäni tästä syystä tänään väliin. Lauantai-iltansa kun voi viettää monella tavalla – maailman epäoikeudenmukaisuuksissa velloen, tai mieluummin potentiaalista maailmanlopun tuloa Klubilla juhlistaen.