Festarien päätöspäivänä sunnuntaina väkeä oli vielä aamulla mukavasti ja Apichatpong Weerasethakulin Blissfully Yoursin (2002) näytös oli lähes täynnä. Ohjelmakirjassa elokuva hehkutettiin ”meditatiiviseksi”. Minusta elokuva oli yksinkertaisesti tylsä. En saanut siitä tarttumapintaa. Kauniita kuvia, mutta toivottoman laahaavaa… Not my cup of tea. Myönnän auliisti, että olen amerikkalaisen elokuvan koulima katsoja ja aristoteelisten kerrontakaavojen vanki. Ehkä negatiivinen reaktioni paljastaa oman länsimaisuuteni ja kykenemättömyyteni heittäytyä tapahtumattomuuden kuviin, mene ja tiedä. Jotenkin vain tuntuu, että Blissfully Yoursin kriitikkoihailussa on myös annos eksotismia. Se, että kamera viedään viidakkoon, ei tee elokuvasta vielä ”maagista”.

Souleymane Cissén The Wind (1983) maittoi minulle huomattavasti paremmin. Kahden nuoren kielletyn rakkauden kautta paljastetaan Malin sotilasdiktatuuri ja vanhojen miesten valtaan nojaava perhejärjestelmä. Kerronnan logiikan ylittävät ihmeet ovat luonteva ja kaunis osa tarinaa. Cissén lauantain aamuhaastattelussa oli noussut esiin joitain kiintoisia pointteja, vaikka jotenkin hän ei lämmennyt Peter von Baghin kysymyksille. Cissé halusi puhua elokuvistaan, ei lapsuudestaan. Kun Cissé palasi 1960-luvun lopulla Moskovan elokuvakoulusta kotimaahansa Maliin, maassa oli yksi 35-millinen elokuvakamera. Sitä sai käyttää valtaapitävien kuvaamiseen. Niinpä Cissén piti kuvata neljä vuotta poliitikkoja, jotta olisi päässyt ohjaamaan ensimmäistä lyhytelokuvaansa. Tämä kannattaa muistaa, kun seuraavaksi joku valittaa, kuinka vaikeaa Euroopassa on tehdä elokuvia.

Muutama sana Luoston majoituksesta. Luoston tunturihotelliin, joka on siis 30 kilometrin päässä Sodankylästä, myytiin festarimajoituspaketteja. Hotellilta oli kuljetuksia pelipaikalle. Hotelliaamiainen on tietysti mukava tapa aloittaa päivä. Riippuvaisuus kuljetusten aikatauluista toi myös haasteita, ainakin silloin, kun kuljetusten väli venähti parhaimmillaan seitsemään tuntiin. No, torstai-iltana, bussin missattuamme, saimme kyydin ystävälliseltä sodankyläläisnuorelta.

Juhlien intiimi luonne on säilynyt, vaikka enää ei kai voida puhua mistään pienestä tapahtumasta, kun kävijämääräkin oli yli 26 000. Neljännen esityspaikan käyttöönotto toi lisää vaihtoehtoja. Ohjelmakartta oli runsas. Niin runsas, että jälkikäteen katsoen voisi kirjoittaa yhtä hyvin siitä, mitä kaikkea ei ehtinyt näkemään… Mutta hyvä näin. Näitä juhlia ei voi ”suorittaa”, vaan jokainen kokee ne omalla tavallaan.

Yritin sulatella kokemaani sunnuntain yöjunassa. Juhlien myötä mieleen palautui taas, että olen elokuvakulttuurin kasvatti. Rakastan elokuvaa, viihteenä ja taiteena yhtä lailla. Martin Scorsese puhui viisaita A Letter to Elia -dokumentissaan: hänellä on intiimi suhde omiin suosikkielokuviinsa. Sanat eivät sitä voi täysin tavoittaa, koska se on ”minun ja elokuvien välinen asia”. Allekirjoitan sen.

Aki Kaurismäen Le Havren lippujen saatavuus oli juhlien kestopuheenaihe. Lippuja jonotettiin joka aamu. Lauantai-iltapäivän näytäntöä ennen jono telttaa oli melkoinen. Itse en jonottanut, vaan siirryin suosiolla katsomaan Lapinsuuhun Kuin raivoa härkää, joka sekin oli lähes täynnä. Le Havren näytöksessä paikalla olleet kertoivat, että isossa teltassa oli kirjaimellisesti ollut kuuma tunnelma ja että joku oli jo pyörtynytykin. Myös uusintanäytös oli täynnä, lähtiessäni hotelille yhdeltä yöllä jono kiemurteli pitkin festarialuetta yön auringossa. Hieno näky kyllä.

Mutta palataan hetkeksi perjantaihin. Juhlilla kokeiltiin ensimmäistä kertaa leffaraadin konseptia, jossa Jukka Virtasen vetämä raati kommentoi lyhytelokuvia. Pieleen ei voi mennä, kun raadissa täyttä tupaa hauskuuttivat Kari Väänänen, Neil Hardwick, Atik Ismail ja Minna Joenniemi. Varsinkin Väänänen oli ns. hyvässä vauhdissa. Mainio idea ja hyvää vastapainoa elokuvaputkelle myös.

Pienessä teltassa kurkkasin neuvostoelokuvaa , Alexander Mittan ohjaamaa taiteilijakuvausta Loista tähti, loista (1970) Olaf Möllerin vetämässä ”mestariluokassa”. Mittan elokuvasta en jaksanut innostua. Asiaa ei auttanut tekstityksen pätkiminen. Möller osoittautui kyllä neuvostoelokuvan käveleväksi tietosanakirjaksi, jolta utelin myöhemmin pressihuoneessa tietoja neuvostoscifistä.

Lauantai-aamuna kuuntelin Souleymane Cissén aamuhaastattelun ja lampsin Hotelli Sodankylään haastattelemaan Michael Chapmania. Aki Kaurismäki tulikin ovella vastaan. Iltapäivällä minulle valkeni taas, että en ole festarihai, joka katsoisi elokuvia vuorokauden ympäri. Ei kestä selkä eikä sielu moista. On mahdoton ajatus, että katsoisin toista elokuvaa perään heti Kuin raivon härän jälkeen. Hyvä kun edes pystyin puhumaan kenellekään mitään pariin tuntiin. Oli se taas sellainen tyrmäys kankaalta katsottuna. Illalla jatkoin kuitenkin Scorsese-linjalla, A Letter To Elia on ohjaajan kunnianosoitus Elia Kazanille. Ihan mukiinmenevä elokuvaessee.

Illan päätteeksi katsoin Meek’s Cutoffin, jota ennakkojutussa kutsuin ”westerniksi”. Elokuvan nähtyäni en ole aivan varma tästä, sillä sen verran kaukana se on lännenelokuvan lajityyppikonventioista. Lähin vertailukohta ovat Monte Hellmanin kokeelliset 1960-ja 70-luvun westernit. Uudisraivaajaperheet vaeltavat erämaassa, yrittävät löytää vettä ja ottavat intiaanin vangikseen. Meek’s Cutoff on sen verran verkkainen ja askeettinen elokuva, että silmäluomet pakkasivat keskiyöllä painua väkisinkin kiinni. DVD:ltä tämä olisi ehkä jäänyt katsomatta. Onneksi kuitenkin katsoin kankaalta: mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä paremmalta se tuntuu! Jonkinlaisen jäljen elokuva jätti tajuntaan, jotain komeaa siinä oli.

Sunnuntaihin ja juhlien kokonaisuuteen palaan vielä…

Elokuvajuhlat ovat menestys. Edes kylmähkö sää ei ole haitannut menoa. Jo torstai-iltana Metropoliksen säestetty esitys veti ison teltan 700 paikkaa täyteen ja porukkaa jonotti ulkona. Ja samaan aikaan oli käynnissä vielä kolme muuta esitystä!

Ollessani lasillisella päivällä juttelin vieressä istuneen ukrainalaismiehen kanssa. Hän oli tullut liftaamalla Ukrainasta Puolan kautta Sodankylään ja kehui, kuinka hyvä Suomessa on liftata ja kuinka hyvin Camping-alue toimii. Kuunnellessani nuoren miehen matkaintoa tunsin itseni keski-ikäiseksi, kylpylähotelliin majoittuneeksi porvariksi…. Kauheaa.

Pakenin moisia tuntemuksia maailman ensi-iltaan, joka oli festareilla vierailleen Tony Palmerin Vangelis-dokumentti. Monet elokuvamusiikit tehnyt ja haastatteluista yleensä kieltäytyvä Vangelis on sen verran kiehtova persoona, että dokumenttiin riittää aihetta. Vangelis on itse riitaantunut Palmerin kanssa ja kieltänyt dokumentin esittämisen. Syynä voi toki olla pöhöttyneen Vangeliksen julkisuuskammo, mutta myös dokumentin kehno laatu. Palmerin dokumentti oli ylipitkä ja jäsentymätön, kohdettaan palvova sekasotku. Sitä katsoessa tuli vertailukohtana mieleen, kuinka hyvä ja rytmisesti tarkka dokumentaristi Peter von Bagh on.

Kuvaaja Michael Chapmanin hienon aamuhaastattelun innoittamana katsoin Taksikuskin. Alustuksessaan Chapman korosti, että Scorsesen (tai pikemminkin Scharaderin) elokuvaa voi katsoa urbaanina kansantarinana ja ihmissusielokuvana – siinähän De Niron hahmo läpikäy myös fyysisen muutoksen. Kiintoisa ja tuorekin näkökulma. Esityskopio oli tosin kulunut, joten toivottavasti elokuvasta tehty restauroitu versio nähdään meillä.

Metropoliksen näkeminen restauroituna ja säestettynä versiona oli upea kokemus. Varsinkin kun ensimmäistä kertaa juonen hahmotti nyt kunnolla. Elokuvan visuaalinen voima on hämmentävä. Fritz Langin elokuvallisen nerouden ihailun ohella mieleen tuli kyllä muitakin, eikä niin kauniita ajatuksia elokuvan ideologiasta. On helppo uskoa, että Goebbels ja Hitler ihailivat sitä … Näytöksessä Cleaning Women säesti hienosti ja elokuvan rytmiikan sisäistäneesti. Yleisö ei kertaakaan nauranut elokuvan erikoisefekteille tai lavastukselle – sekin osoittaa elokuvan maailman ja uhkakuvien ajattomuuden. Metropoliksen näkeminen täydessä teltassa oli kaunis osoitus elokuvakulttuurin elävästä voimasta!

Sodankylä-palkinto on tänä vuonna annettu Oulun elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja Sauli Pesoselle. Miehen mainio Laurel&Hardy -kirja Surullisen hahmon ritarit (1991) on tärkeä kaikille kaltaisilleni Laurel&Hardy -faneille. Onnea Sauli!

Järjestäjien ennakkokommentit lippujen kysynnästä pitivät paikkansa. Avausnäytös, jossa esitettiin Saattokeikka, oli loppuunmyyty. Itse rantauduin Luostolle aiemmin päivällä. Hotellin ovella minua tuijotti poro. Aloitin juhlat ottamalla päiväunet. J.K. Paasikiveä vapaasti siteeraten: onnistunut festari alkaa tosiasioiden tunnustamisella, eli että elokuvaputki on ainakin aloitettava virkeänä.

Hahmotettuani neljän esityspaikan koordinaatit päädyin pieneen telttaan ja katsomaan uutta argentiinalaista elokuvaa. Diego Lermanin Invisible Eye on halliitu kuvaus nuoren opettajattaren rakkauden nälästä keskellä Argentiinan sotilasdiktatuuria 1982. Elokuva toi teemaltaan ja askeettisella käsittelyllään jotenkin mieleen Haneken Pianonopettajan (joskin elokuva on poliittisempi). Pienenä tarinana on opettajan patoutunut seksuaalisuus, suurena tarinana diktatuurin kahlitseva ote kouluun ja yleensä ihmiselämään. Fasistinen rehtori haluaa murskata ”kumouksellisuuden siemenet” alkuunsa. Autoritäärinen koulu on diktatuurin mikrokosmos.

Patoutuneet tunteet saivat jatkoa Atom Egoyanin Exoticassa (1994). Sympaattisen oloinen Egoyan alusti elokuvan ja kertoi, että teos on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä: siinä näyttelee hänen vaimonsa, joka kuvaushetkellä oli viimeisillään raskaana. En juurikaan tunne Egoyanin tuotantoa. Olin alun perusteella epäileväinen Exotican suhteen (”mitä tekotaidetta tämä on” -tyylisellä asenteella), mutta kokonaisuus osoitti epäluuloni aivan vääräksi. Palapelimäinen rakenne säilytti hyvin jännitteen loppuun asti, vaikka näennäisesti elokuvassa tapahtuu vain vähän. Pakkomielteisiinsä ripustautuneiden päähenkilöiden keskinäinen yhteys selviää vasta elokuvan lopussa. Surullinen ja tarkkanäköinen, kylmäkin elokuva, jonka katsomisen jälkeen oli jotenkin tyhjä olo.

Pääni tyhjentääkseni tuijotin yöllä vielä westerniä, Samuel Fullerin Viimeistä laukausta (1957). Elokuva on intiaanikuvauksena ja sisällissotakuvauksena kiinnostava, mutta sen ansioista westerninä en olisi niinkään varma. Alkukohtaus on taattua Fulleria: suoraan itse asiaan ja toimintaan ilman kiemuroita. Harvoin on kuitenkin pääosan valinta mennyt niin pieleen kuin tässä. Pönäkkää Rod Steigeria on jokseenkin mahdoton uskoa valkoiseksi sioux-soturiksi. Steigerhan näyttää kuin Archie Bunkerilta, jolle on vedetty länkkärivaatteet päälle. Ja vieressä on vielä Charles Bronsonin esittämä intiaani öljyttyine lihaksineen (Bronsonin vatsalihaksissa olisi ihmettelemistä monelle ammattibodarillekin!). Kaiken huipuksi Steigerin meuhkaava näytteleminen sopi äärimmäisen huonosti westernin minimalistiseen traditioon.

Torstai-aamusta ja Michael Chapmanista lisää myöhemmin, mutta nyt jo sen verran, että kävijämäärä on noussut ja jopa tungosta on paikoin havaittavissa!

Sodankylän ohjelmakartassa valittavaa riittää näkemiseen ja kokemiseen. On erilaisia vaihtoehtoisia elokuvapolkuja. En ole ainakaan vielä kyennyt oikein ennakkosuunnitteluun, että mitä kaikkea pitäisi nähdä/haluaisin nähdä. Vaikeita valintojakin on edessä kun elokuvia esitetään neljältä kankaalta. Katsoisiko torstaina Katkeran voiton, Taksikuskin vai Yeleenin? Kuunnellako perjantaiaamuna Atom Egoyanin haastattelua vai katsoako naiswestern Meek’s Cutoff? Tai lauantaina: nähdäkö Kaurismäen Le Havre , Weerasethakulin Tropical Malody vai Kuin Raivo Härkä? Luotan intuitioon, otetaan vastaan mitä tulee, avoimin mielin…

Pakkaan tavarat, jätän Nuorisotalolle hyvästit ja suuntaan aamukeskusteluun. Bahman Ghobadi on perunut tulonsa ja hänen tilallaan tuolissa istuu brittiläinen pitkän linjan kriitikko David Robinson. Suomessa Robinson tunnetaan erityisesti teoksestaan Chaplin, elämä ja elokuvat (1985). Robinson kertoo kuinka elokuva ja kriitikon työ olivat ennen toisessa arvossa kuin nykyään. Hänellä oli etuoikeus työskennellä aikana, jolloin elokuvaan suhtauduttiin päivälehdissä vakavasti. Autiolle saarelle Robinson haluaisi ottaa mukaan kaksi elokuvaa, jotka ovat John Fordin Hyökkäys erämaassa (1939) ja Yasujiron Ozun Ensimmäinen matka (1953).

Haastattelun jälkeen katson omalta osaltani festivaalien viimeisen elokuvan Mother (2009), jonka on ohjannut eteläkorealainen Joon-ho Bong. Bongin vuonna 2003 valmistunut loistava sarjamurhaajaelokuva Memories of Murder hurmasi aikoinaan hienolla kuvauksellaan ja nokkelalla humoristisuudellaan. Seuraavana ilmestynyt katastrofielokuva The Host (2006) oli tylsistyttävä kohellus. Mother asettuu näistä kahdesta valitettavasti lähemmäksi jälkimmäistä. Poikansa syyttömyyttä selvittävän äidin tarinassa kovan vaikutuksen tekeveät ainoastaan elokuvan ensimmäiset ja viimeiset kolme minuuttia.

Otan laukkuni ja lähden linja-autolla Rovaniemelle, jossa minulle selviää, että Jyväskylään vievään yöjunaan ei ole enää paikkalippuja jäljellä. Vietän yön unen ja valveen rajamailla kaikkea viiden päivän aikana kokemaani kelaillen. Pohjoiseen kaupunkiin hienosti istuva festivaali otti ensikertalaisen lämpimästi vastaan. Tunnelma oli kauttaaltaan välitön ja inspiroiva.

Saavun kolapullo kourassa keskustelutilaisuuteen ja löydän itselleni paikan kolmannesta rivistä. Vieressäni istuva vanhempi naishenkilö kysyy minulta tiedänkö minkä ikäisestä ohjaajasta on kyse. Yhtä riviä edempää kuuluu vastaus 51. Harmaahiuksisen Pedro Costan ilmestyessä paikalle nainen kommentoi tämän olevan komea.

Costa kertoo hieman uneliaan oloisena elokuvantekemisen menetelmistään. Hänen estetiikkansa on edennyt elokuva elokuvalta yhä minimalistisempaan suuntaan. Kuvausympäristönä on toiminut nyt jo purettu Portugalin Fontainhasin slummialue, jonka asukkaat ovat hänen elokuviensa näyttelijöitä. Elokuvansa digitaalisella kameralla itse kuvaava Costa kertoo vierastavan isoja kuvausryhmiä, joiden touhuja hän pitää koomisena keikarointina. Keskustelun päätyttyä vieressäni istunut nainen kommentoi Costan olleen hänen mielestään liian pessimistinen.

Seuraavana edessä on Cannesin elokuvajuhlilla palkitun lyhytelokuvan Taulukauppiaat (2010) ohjanneen Juho Kuosmasen haastattelu. Valmistelen haastattelua varten kysymykset ja lähden tapaamaan Kuosmasta pubiteltalle. Istumme numikolle jutustelemaan Taulukauppiaista ja kotimaisen elokuvan tilasta. Haastattelu etenee rennosti ja ilmestyy luettavaksi juhannuksen jälkeen.

Napsautan sanelukoneen kiinni ja kiiruhdan kaupan kautta Lapinsuun elokuvateatteriin, jossa esitetään seuraavaksi Costan Fontainhas -trilogian finaali Colossal Youth (2006). Jälki on muuttunut huomattavasti trilogian avanneesta Ossoksesta (1997), joka vaikuttaa seuraajaansa verrattuna harjoitustyöltä. Colossal Youth on ikään kuin äärimmilleen tyylitelty dokumentti ilman narratiivia. Toiminnan sijaan se keskittyy tarkastelemaan ihmisen suhdetta ympäröivään tilaan. Upeat valaistukset, kiehtovat zombimaiset näyttelijät ja pitkät otokset muodostavat yhdistelmän, jollaiseen en ole aiemmin elokuvassa törmännyt. Jokainen kohtaus on itsenäinen ja huokuu määrittelemätöntä ilmauksellisuutta.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä tarinaton tunnelmointi on vieressäni istuvan popcornpariskunnan lisäksi noin 50 ihmisille liikaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joka kolmas minuutti joku nousee penkistä, astelee ulos ovesta ja päästää kirkkaan valotulvan sisälle saliin. Itse poistun elokuvan jälkeen intoa puhkuen seuraavaan näytökseen, joka on Jean Rouchin ja Edgar Morinin cinéma véritén hengessä tekemä dokumentti Ranskalainen päiväkirja (1961). Ranskalaista elämää kartoittava elokuva on aikoinaan saattanut olla kiinnostava tapaus, mutta nyt sen katsominen on kohtalaisen triviaali ja pitkästyttävä kokemus.

Illan viimeiseksi elokuvaksi valikoituu kehutun iranilaisohjaaja Bahman Ghobadin neljäs kokopitkä Half Moon (2006). Elokuva kuvaa vanhojen patujen muodostaman kurdistanilaisen muusikkoseurueen yritystä päästä keikalle Iranista Kurdistaniin. Sinäänsä hyviä aineksia sisältävän elokuvan humoristisuutta tavoitteleva tyyli on makuuni suorastaan ärsyttävä. Näyttelijät näyttelevät yli ja vitsit eivät uppoa. Aiemman lukemani ja kuulemani perusteella odotin Ghobadilta vakavampaa ja hienovaraisempaa ilmaisua.

Jälleen on aika hivuttautua kohti viimeisiään vetelevän Nuorisotalon varsin tutuksi tullutta painipatjaa. Matkaani tulee kuitenkin vielä puolen tunnin mittainen poikkeama, kun aiemmin päivällä haastattelemani Juho Kuosmanen huikkaa minulle Hotelli Sodankylän terassilta ja lupaa tarjota oluen. Kuosmasen seurassa oleva espanjalainen ohjaaja Javier Rebollo esittelee tyhjää viinipulloa, jonka hän oli saanut ranskalaisen baarin omistajalta kuusi vuotta sitten. Pullo oli tarkoitus viedä Aki Kaurismäelle, joka kuvasi samassa baarissa tehdessään elokuvaa Boheemielämää (1992) ja joi samalla useamman pullon kyseistä viiniä. Rebollo oletti tapaavansa Kaurismäen vihdoin Sodankylässä, mutta Kaurismäki ei päässyt paikalle. Niinpä Rebollo oli päättänyt tyhjentää pullon itse.

Poistuessani ovella astelee vastaan Pedro Costa. Innostun kehaisemaan Colossal Youthia, mihin hän vastaa lakoniseen tyyliinsä ”kiitos”. Tämän jälkeen suuntaan unille, joiden saapumista ei tarvitse neljän takana olevan festaripäivän jälkeen kauaa vartoa.

Tyynyn alle taiteltu takki parantaa huomattavasti viiden nukutun tunnin laatua. Aamukeskustelussa Terence Davies valloittaa omalaatuisella olemuksellaan. En ole nähnyt kenenkään puhuvan yhtä suurella antaumuksella äänestä. Davies kertoo muun muassa pitäneensä nuorena radion merisäätä erittäin eroottisena kokemuksena. Yksin elävä 65-vuotias homoseksuaali tuntee vierautta nykyistä elokuvamaailmaa kohtaan. Hän ei harrasta seksiä, ei käytä huumeita, eikä pidä rockista. Autiolle saarelle hän ottaisi mukaan brittiläisen Robert Hamerin klassikkokomedian Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949).

Aamukeskustelun jälkeen valmistelen omat kysymykseni tulevaa Daviesin haastattelua varten. Puoli tuntia ennen haastattelun alkua tiedottaja Eero Tammi soittaa, että paikalle oletettu toinen toimittaja on perunut tulonsa. Jännitysmomentti kasvaa aavistuksen korkeammaksi, mutta haastattelu sujuu lopulta oikein hyvin. Davies on puhelias ja materiaalia kertyy kahdessakymmenessä minuutissa  paljon. Haastattelujuttu tulee alustavien suunnitelmien mukaan ulos juhannuksen jälkeen.

Daviesin jälkeen edessä on kaksi Chris Markerin lyhytelokuvaa. Bagh alustaa elokuvia kertomalla, että julkisuutta karttava Marker on vieraillut Sodankylässä kahdesti – salaa. Ensimmäisenä esitetään yhdessä Alain Resnaisin kanssa syntynyt napakka elokuvaessee Patsaatkin kuolevat (1953). Aikaa hienosti kestänyt elokuva käsittelee taiteen paikallisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Kuvamateriaalia hallitsevat afrikkalaiset patsaat ja puunaamiot. Toisena näytetään stillkuvien varaan rakennettu postapokalyptinen tunnelmointi Kiitorata (1962). Omaperäinen kuvakerronta ja hieno ääniraita tekevät vaikutuksen. Terry Gilliam uutti Kiitoradasta inspiraatiota elokuvaansa 12 apinaa (1995).

Ranskalaisten elokuvien sarja jatkuu Claire Denisin ohjaustyöllä 35 Shots of Rum (2008). Yasujiro Ozun loistavalta Myöhäiseltä keväältä (1949) asetelmansa napannut seesteinen draama tarkastelee junankuljettajan ja tämän luona asuvan opiskelijatyttären välistä suhdetta. Pakottoman kerronnan varassa kulkeva elokuva on helppoa ja miellyttävää katsottavaa.

Astellessani kohti Cherbourgin sateenvarjojen (1964) jonoa törmään Film-O-Holicin Sakari Lehtoseen, joka saa aikaan muutoksen illan suunnitelmissa. Innostun lähtemään Porttikoskelle lehdistölle ja henkilökunnalle järjestettyy iltatapahtumaan, jossa kallistellaan boolia ja keskustellaan elokuvista. Metsän keskelle on saapunut myös ohjaaja Pedro Costa, jota en harmikseni ehdi mennä jututtamaan.

Paluumatkalla Porttikoskelta juonimme Niin & näin -lehden toimittaja Jaakko Beltin kanssa nauttivamme vielä Hotelli Sodankylässä yhdet oluet ennen viideltä yöllä esitettävää film noir -pätkää Rikosten pyörteissä (1950). Kun elokuva huolellisten odottelujen jälkeen lopulta alkaa, ehtii Jaakko nähdä siitä ensimmäiset viisi minuuttia. Itse totean puolen tunnin kohdalla hienoisen väsymyksen kolkuttelevan nurkan takana. Niinpä päätän suunnata kohti Nuorisotaloa, jossa odottavat neljän tunnin yöunet ennen Costan aamukeskustelua.

Kivikovalla painipatjalla nukutun katkonaisen yön jälkeen suunnistan festivaalien ensimmäiseen aamukeskusteluun, jossa Peter von Baghin kuulusteltavana istuu Vesa-Matti Loiri. Sairauksien painama Loiri käy läpi uransa ja elämänsä vaiheita verkkaisella tahdilla. Suositun Uuno Turhapuro -hahmonsa hän nimeää osuvasti deekikselle joutuneeksi klovniksi. Bagh ylistää Loirin taitoa tehdä niin koomisia kuin traagisiakin rooleja. Autiolle saarelle Loiri ottaisi mukaan hetken pohdinnan jälkeen Akira Kurosawan mestariteoksen Rashomon – paholaisen temppeli (1950).

Päivän elokuvaputken aloittaa kaksi dokumenttia, joista ensimmäinen on Terence Daviesin vuonna 2008 valmistunut Liverpool-tutkielma Of Time and the City (2008). Daviesin kortojanääni ja arkistosta kaivetut klipit upottavat katsojan katoavan kaupungin uumeniin. Myös tästä elokuvasta kuultaa voimakas henkilökohtaisuus, jollaiseen törmää elokuvassa vain harvoin.

Toisena on vuorossa Gerald Pearyn For the Love of Movies: The Story of American Film Critisism (2009). Elokuva tekee kevyen katsauksen amerikkalaisen elokuvakritiikin historiaan ja nykytilaan. Yhtenä keskeisenä juonteena toimii kahden suuren amerikkalaiskriitikon, Pauline Kaelin ja Andrew Sarrisin välinen kiista. Sarris noudattaa älyllistä, ranskalaista auteur-teoriaa mukailevaa linjaa, jossa päähuomio kiinnittyy ohjaajan toistuvaan kädenjälkeen. Kael puolestaan edustaan intuitiivisempaa kirjoitustapaa, jossa korostuu katsomiskokemuksen merkitys.

Dokumentti tuo myös esiin amerikkalaisen lehtikritiikin huonon nykytilan: monet ammattikriitikot ovat menettäneet työpaikanssa ja kritiikin painopiste on siirtynyt yhä enemmän nettiin. Netti pyyhkii rajat ammattilaisten ja amatöörien väliltä, mistä seuraa toisaalta kritiikin yleisen tason aleneminen, toisaalta uudenlaisten kirjoitustapojen muotoutuminen. Lähinnä haastattelujen ja tekstinäytteitten varaan rakennetulta elokuvalta jää kaipaamaan syvempää ja analyyttisempää otetta, joka paljastaisi kohteestaan muutakin kuin kaikkein ilmeisimmän.

Dokumenttien vastapainoksi päätän katsoa tänään klassikoita. Krzysztof Kieślowskin Lyhyt elokuva tappamisesta (1988) lyö katsojalta luun kurkkuun jo alkutekstien aikana. Rikoksen ja rangaistuksen maailmaan pureutuva elokuva nitoo saumattomasti yhteen realistisen karheuden ja tyylitellyn runollisuuden.

Tämän jälkeen kankaan täyttää Sergio Leonen huikea Hyvät, pahat ja rumat (1966). Eli Wallachin esittämä Tuco tuo Amerikan sisällissodan verisiin maisemiin reilun annoksen keventävää humoristisuutta. Usean tyylilajin kudelmana etenevä elokuva huipentuu kahteen elokuvahistorian vaikuttavimpaan kohtaukseen. Kun Tuco juoksee malttamattomana ympäri hautausmaata ja taustalla soi Ennio Morriconen Ecstacy of Gold, on kyynelissä pitelemistä. Yhtälailla monttu auki saa katsella myyttistä kolmintaistelua ympyränmuotoisella hiekkakentällä.

Kylmässä teltassa vietetyn hurjan kolmetuntisen jälkeen suuntaan kuumalle kahvikupille Lapinsuun elokuvateatteriin, jossa intoudun vielä katsomaan Mika Kaurismäen spontaaniutta huokuvalla svengillä kulkevan elokuvan Rosso (1985). Kari Väänänen loistaa ja hykerryttää italialaisena palkkatappajana, joka lähetetään Suomeen tappamaan entinen ihastuksensa kohde. Elokuvan pohjoisten tunnelmien saattelemana hyvä painaa pää purku-uhan alla olevan Nuorisotalon painipatjaan.

Saavun Sodankylään puoli kahdelta ja selvitän keskeisten paikkojen sijainnin: neljä esityspaikkaa, pressitoimisto, painipatjamajoituksen tarjoava nuorisotalo ja ruokakauppa. Ravitsen itseni kreikkalaisella salaatilla, kasvispihvillä ja rukiisilla karjalanpiirakoilla, ja käyn näiden eväiden turvin ensimmäisen päivän ohjelmiston kimppuun.

Ensimmäisenä menen katsomaan Cannesin elokuvajuhlilta hankitun, Kiarostamin tuoreimman elokuvan Certified Copy. Toscanassa kuvattu romanttinen draama tarkastelee englantilaisen kirjailijan (William Shimmel) ja ranskalaisen galleristin (Juliette Binoche) välistä kohtaamista yhden päivän ajan. Arkiselta vaikuttavaan elokuvaan on mahdutettu lukematon määrä erilaisia vastakkainasetteluja (mm. teoria ja käytäntö, kopio ja aito). Kiarostami taitaa loistavasti viipyilevän rytmityksen ja hienovaraisen kuvakerronan, joiden avulla hän paljastaa romanttisista draamoista tutun aurinkoisen ja seesteisen kuvaston alta elämän kipupisteet.

Seuraavana on vuorossa amerikkalaisen kulttiohjaaja Todd Solondzin Life During Wartime, joka on jatko-osa hänen vuonna 1998 valmistuneelle Onni-elokuvalleen. Tyylilaji on jälleen pikimusta komedia ja henkilöhahmot ovat äärimmäisen tragikoomisia. Napakka tatsi on kuitenkin tällä kertaa kadoksissa. Vanhan lämmittelyltä vaikuttavan teoksen asetelmat ovat pääosin hapuilevia, vaikka muutama huvittava hetki elokuvasta löytyykin. Solondz hallitsee tyylitellyn pinnan, mutta anteeksiannon teeman ympärillä kiertelevä teos ei syvene.

Festivaalien virallinen avajaiselokuva on Terence Daviesin Rakkaat muistot, jota pohjustetaan paikalle saapuneiden festivaalivieraiden lyhyillä esittelyillä. Kuppia huolellisesti kallistelleen Kari Väänäsen kumarrusten jälkeen käynnistyvä, hyvin henkilökohtaiselta vaikuttava elokuva kuvaa ohjaajan perheen vaiheita ja tapahtumia varsin omaperäisellä tyylillä. Lyhyistä asetelmista rakentuva ”muistojen kollaasi” vyöryttää katsojan eteen toinen toistaan voimakkaampia tunnetiloja. Draamallisen rakenteen sijaan elokuvan juonteena toimii henkilöhahmojen sisäiset tuntemukset, jotka saavat elokuvassa ilmaisunsa pääosin laulun tai nyrkiniskun muodossa.

Ensimmäisen päivän päättää minun osaltani Pedro Costan vuonna 1997 valmistunut Ossos. Dokumentaarisuuden ja coolin rekisterejä hämmentävällä tavalla sekoittava elokuva kuvaa hitaalla ja erittäin pelkistetyllä tyylillä portugalilaisen slummin asukkaiden kurjaa elämää. Elokuva jättää vaikuttuneen, mutta hieman epämääräisen olon, jota on hyvä lähteä purkamaan Nuorisotalon pimeyteen.