Kolmevuotias poikani on autohullu. Se hänelle suotakoon, kun traumaattisesti joutuu vielä kärsimään siitä, miten hänen perheensä ajelee pienimoottorisella Fordilla, kunnon harmaavarpusella. Ja silläkin mahdollisimman vähän. Onneksi on satakunta pikkuautoa, joilla rallata. Ei siis mikään suurensuuri yllätys, että poikani ensimmäinen pitkä elokuva, jonka hän jaksoi katsoa alusta lopputekstien loppuun, oli Disneyn ja Pixarin Autot (2006). Se on katsottu useamman kymmenen kertaa ja on vielä edelleenkin ainoa kertaistumalta katsottu kokoillan elokuva.

Itse en ole katsonut kuin muutaman uusimmista animaatioista ja jumittanut jääräpäisesti vanhojen klassikoiden pölyttyneissä muistoissa, jotka kaipaavatkin varmaan kunnon luutimista. Joka tapauksessa Teletappien ja Ti-Ti Nallen massiivisen passiivisen katsomisen jälkeen en ole ollut enää turhan ronkeli. Ja paikkansa niilläkin on ollut. Sitä paitsi poika on saanut itse valita suosikkinsa. Edustaahan makuasia sentään yhtä harvoista aidoista vapauksista tässä maailmassa.

Ja Autot, no tuo ultimaattinen autoraina lapsille sekä lapsenmielisille on hyvin perinteinen ja turvallinen moraalitarina vailla mitään yllätyksiä. Pienille lapsille tehty. Piste. Eikä edes populaariviitteillä niin rasitettu kuin yleensä. Lasten oma elokuva.

Visuaalisestihan jälki on nykyään ylen hienoa ja monessa maisemakohtauksessa mietin, että jos tuosta kuvan nappaisi, niin läpi menisi aidosta. Sitten noin kymmenennen yhteisen katsomiskerran jälkeen päätin googlettaa elokuvasta vanhoja arvosteluja, koska omalla kohdallani se meni aikoinaan ohi olankohatuksella ja trailerin katsomiselle. Kyllä, näin Autot-leffan ekaa kertaa yhdessä poikani kanssa.

Suurimmassa osassa lukemistani arvosteluista elokuva tuomittiin tuonelan alimpiin kerroksiin, koska siinä hehkutettiin autokulttuurin sun ajamisen ihanuutta ja tarinakin oli niin maan typerä, imelä ja ennalta arvattavaa huttua, joka oli nähty kymmeniä kertoja. Kritiikki tuntui melko huvittavalta. Mutta lukiessani tajusin, että olisin ennen mussuttanut aivan samoista asioista. Toisaalta loukkaantuminen siitä, että autot puhuvat, on rehellisyyden nimissä pikkumaista morkkaamista. Kovasti näyttivät leluautoilta ja lelut ovat ennenkin puhuneet. Ja eläimet. Joskus kannattaa ottaa se peukalo pois sieltä.

Ja miettiä ihanaa termiä nimeltä kohderyhmä, nyt kun minulla on tuore kenttäkokemus siitä, että tällainen animaatio voi olla jollekin se ensimmäinen elokuvakokemus. Sen yhteydessä sanat kliseinen, ennalta arvattava, ennen nähty ja perinteinen lentävät varikon romukoppaan. Kenttäkokemukset eivät valehtele. Ne ovat todellisuutta.

Enkä osannut oikein kuvitella itseäni ynisemässä kolmevuotiaalle, että miten kyseenalaisesti tämä kauhea piirretty iskostaa lasten päähän autoilun autuutta tilanteessa, kun maapallo uhkaa poksahtaa sen seurauksena. Niin, se kun ei ole kenenkään kolmevuotiaan vika eikä kenellekään kolmevuotiaalle kuulu. Ehtiipä suhtautuminen autoiluun ja autoihin muuttumaan noin miljoona kertaa ennen kuin pieni lapsi pääsee itse vaikuttamaan tilanteeseen tai olla vaikuttamatta. On suoraan sanottuna tähdellisimpiäkin ja ajankohtaisempia asioita, joiden takia täristä. Lapsuus lapsuutena. Ehtii maailman murheita aivan tarpeeksi pohtimaan myöhemminkin.

Lastenelokuvien arvostelu on vaikeaa. Sekin on ehkä turhan osoitteleva termi. Tuo arvottaminen. Mutta niiden analysointi vasta vaikeaa onkin. Etenkin pienille lapsille tehtyjen ja tällä tarkoitan alle kouluikäisten, jotka eivät osaa edes lukea. Tulihan se siinä. Arvosteluja kirjoitetaan ensisijaisesti intohimoiselle elokuvayleisölle. Mutta miten kirjoittaa sellaisille katsojille, jotka eivät osaa edes lukea. Melko mielekästä… Entä vanhemmille? No senkin voivat monet vanhemmat kertoa, että lapset viis veisaavat mielipiteistäsi, koska monelle vanhemmallekin lapselle kriitikko lienee Mount Everestin korkuinen tympeä dinosaurus, joka on unohtanut noin tuhat vuotta sitten sen, että elokuvan katsominen on hauskaa.

Tästä voi rakentaa aasinsillan pienille lapsille suunnattuihin kirjoihin. Miksi monissa niissä on joku herttaisen hassun hauska fontti? Eivät pienet lapset osaa lukea. Asia, jonka jokainen tietää. Siis miksi? Että minun pitää piilottaa tiettyjä lastenkirjoja, joissa on askarreltu paskarreltu aivan turhan päiten fonttien kanssa ja tekstin luettavuus on parhaimmillaankin ärsyttävää. On tekijänsä silmissä näyttänyt varmaan tosi kivalta – ja lapselliselta. Minä kiitän harakanvarpaista, joita yritän lapselleni suomentaa.

En ole kirjoittanut animaatioista ja lastenelokuvista arvosteluja. Nyt uskallan sitä vielä vähemmän ja arvostan niitä, jotka pystyvät sitä tekemään oikealla asenteella. Puhumattakaan niistä, jotka näitä elokuvia tekevät. Ehkä kuitenkin itsekin jonain päivänä ryhdistäydyn, kunhan osaan niitä taas katsoa. Nöyrästi, kunhan opin lisää tajua siitä, miten elokuvien katsominen voi olla myös hauskaa.