Klaus Härön uusin elokuva Postia pappi Jaakobille pysäytti minut.
Ei siksi, ettenkö olisi tiennyt Härön olevan taitava ohjaaja, vaan siksi, että Suomessa tuodaan teattereihin 76-minuuttinen tv-elokuva, joka valkokankaalla osoittautuu elokuvallisemmaksi elokuvaksi kuin yksikään suomalainen kokoillan elokuva moneen vuoteen.
Postia pappi Jaakobille on elokuva, jollaista olen odottanut Suomi-elokuvan rintamalta jo vuosia – turhaan.
Elokuvantekijöillämme tuntuu olevan vimmattu tarve kertoa pienin eväin ”suuria” tarinoita ja valitettavan suurella todennäköisyydellä siinä epäonnistua, koska rahkeet eivät yksinkertaisesti riitä. Suuruudenhullutusten rinnalla on tehty lukuisa joukko veteliä ihmissuhdesoppia, joiden käsikirjoitukset ja kuvallinen anti ovat olleet lähinnä television saippuasarjojen tasolla.
Toki kotimaisten elokuvien joukkoon mahtuu monta onnistumistakin, mutta keskimäärin valitettavan moni valkokangaselokuvamme näyttää visualisoinniltaan tv-tekeleeltä. Siis täysin päinvastoin kuin Postia pappi Jaakobille.
Tämä hämmentää.
Suomessa elokuvan estetiikka ja kuvallinen kerronta näyttävät olevan toissijaista, vaikka kuvan pitäisi olla pääasia. Elokuva kun on yhtä kuin elävää kuva.
Elokuviemme kuvakerronnan alkeellisuudesta syytetään usein rahan puutetta. Pitää varmasti paikkansa. Pienillä budjeteilla on vaikea loihtia näyttävää kuvaa.
Mutta ei kaikesta voi syyttää rahaa ja sen puutetta.
Postia pappi Jaakobille toteutettiin tv-elokuvan budjetilla, joka on noin puoli miljoonaa euroa. Kaksi-kolme kertaa suuremmilla summilla meillä tehdään pitkiä valkokangaselokuvia, jotka näyttävät enemmän tv-tuotannoilta kuin Postia pappi Jaakobille.
Ei suomalaisen elokuvan kuvallinen kotikutoisuus voi siis pelkästään rahasta johtua. Ennemmin väittäisin sen johtuvan elokuvallisen ajattelun puutteesta. Suomalaisesta elokuvakulttuurista uupuu elokuvantaju.
Eikä tämä ole suinkaan vain tekijöiden ongelma.
Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen on tästä surullinen esimerkki. Niin maksava yleisö kuin valtakritiikkikin karttoi elokuvaa. Elokuvaa, jonka visuaalinen ilmaisu ja kuvan kertovuus oli vaikuttavinta, mitä suomalaisessa elokuvassa on pitkiin aikoihin nähty. Ilmeisesti tarinan ontuvuus syöksi kuvallisen ansiokkuuden tekotaiteellisuuden synkeään suohon. Popcornilla pilatun yleisön suhtautumista en niinkään ihmettele mutta ammattikatsojien nuivaantumista sitäkin enemmän.
Tai ehkei pitäisi ihmetellä sitäkään. Elokuvaopetus lienee tässä maassa vajonnut jo jonkinmoiseen murheen alhoon. Kuvalla kertominen, kuvallinen ilmaisu ja sen ymmärtäminen ovat ajautuneet lapsipuolen asemaan. Ulkoelokuvalliset vai pitäisikö sanoa ulkokuvalliset seikat ovat käyneet tärkeämmäksi.
Hassua sikäli, että nykyään monen mielestä eletään kuvallisessa kulttuurissa. Mutta kuvaa ei osata lukea, eikä lukemaankaan opeteta.
Mutta aina voi oppia, jos siihen on halua.
Elokuvan onnistuminen on aina monen tekijän summa, ja Postia pappi Jaakobille -elokuvassa nämä palaset ovat kerrankin loksahtaneet paikoilleen. Onnistumiseen tarvittavaa ammattitaitoa Suomesta löytyy. Suosittelisinkin suomalaisia elokuvantekijöitä katsomaan Härön elokuvan vaikka vain muistutuksena siitä, kuinka suuri elokuva saadaan aikaan pienestä ja yksinkertaisesta tarinasta.
Kuvan pitäisi olla aina viimeinen asia, josta elokuvassa tingitään.
Haapalaisen Manu says: